Kategoriat: Muu kirjoitus

(lähetetty pohjal. ja keskipohj. maalisk. Alussa. Ei julkaistu tietääkseni kummassakaan...)

Sanotaan että menestyvän miehen takana on nainen ts. tarvitaan joku, joka tekee menestyksen mahdolliseksi. Samoin kun joku sairastaa pitkään ja raskaasti, on usein joku, joka antaa sairaalle voimaa että tämän kannattaa elää. Tietenkään kukaan ihminen ei voi pitää ketään hengissä; se ei ole ihmisen vallassa, onneksi. Kuitenkin suuri merkitys on sillä, että joku kulkee rinnalla. Voihan hän olla ystäväkin, tai muu omainen, mutta usein hän lienee puoliso. Rakkaus on ihmeellinen voimanantaja rinnalla kulkemisessakin.

Sairastaminen tuntuu joskus jatkuvan loputtomiin. Aina uudelleen käydään montun pohjassa, ja sitten taas elämä voittaa. Nämä nousut ja laskut kuluttavat huomattavasti enemmän kuin tasainen taaperrus. Uuden nousun jälkeen rinnalla kulkija meinaa menettää voimansa, käy ikään kuin kuilussa itsekin. Kun on varaa taas uskoa elämän jatkuvan, uskaltaa antaa voimattomuuten tulla. Ensin montun pohjalle menee sairas, sitten sinne sukeltaa lähimmäinen, kun edellinen on noussut sieltä. Tätä rataa meillä on kuljettu. Myötä- ja vastamäet kuljetaan yhdessä; vähän epätahtia vain, niin että selvitään. Yhtä aikaa siihen ei ole varaa; yhtä kun ollaan.

Vielä vuosienkin kokemuksen jälkeen oma sairastuminen tuntuu vaikealle. On mennyt kontrolli omasta terveydestä, kun rakas ihminen rinnalla on aina huomattavasti sairaampi. En sairastu helposti; koska siihen ei ole muka varaa. Jokainen omaishoitaja tietää tämän. Ja vaikka siihen olisi varaakin sikäli kuin puoliso on vaikkapa sairaalassa kuten omani, niin velvollisuudentunne voi olla ylikorostunut.

Sairaan rinnalla kulkija voi sairastua vahvuuteen. Hän on vahva, terve ja tehokas, kun on oltava. Siinä vain voi mennä kontrolli omasta terveydestä.

Itse aikoinani ajoin päin seinää kun tajusin tietäväni sairaan tarpeet paremmin kuin omani. Ikään kuin tietämys omasta hyvinvoinnista olisi siirtynyt ei-kenenkään taskuun. Vieläkin olen hukassa kun saan vaikkapa flunssan. Vähättelen ja koen syyllisyyttä moisesta heikkoudesta, laiskuudesta ja velttoudesta: vain kunnon tautia saa sairastaa.

On kuitenkin kuunneltava itseään. Kuka sen tekisi jos en itse ota vastuuta itsestäni?

Uskon että kun joku jaksaa pitkään taistella vaikean sairauden kanssa, takana on rakastava lähimmäinen, puoliso. Kun ollaan yhtä hyvässä niin miksei sitten pahassakin! Näin pahakin voi kääntyä siunaukseksi ja iloksi. Myös rinnalla kulkija saa kokea olevansa tärkeä, tarpeellinen ja rakastettu, kuten sairastava puolisokin on. Saa kokea siunauksia syvyydestä.

Paula Hakkola, Vaasa