Kategoriat: Ajankohtaista
Voi kun mieleni ilahtuu, kun saan postia. Raamatussakin sanotaan jotain sellaisesta, että viesti kaukaa virkistää mielen. Tänään sain sähköpostia kohtalotovereilta, ja se kosketti minua kovasti. Kunpa voisimme itse kukin rohkaista toisiamme. Usein saatamme ajatella hyvää jostakusta, mutta ei vain tule sanotuksi mitään. Sitten kun on moittimista, niin kummasti suun saa auki. Voi kurjuus tätä ihmisen luontoa!
Kaksi kolmesta ahkerasta veljestäni käväisi viikolla tapetoimassa Petrin tyhjäksi jääneen huoneen Terhiä varten. Herra sen heille palkitkoon. On ihana katsoa, kun työ sujuu. Itsellä nämä tekemiset ovat paremmin akkain hommia. Ihana, kun jotain hyvää ja myönteistä tapahtuu pitkän sitkeän sairastamisen ohella. Nyt täällä on huoneitten vaihtobuumi menossa. Pölyä joka paikassa!
Viikko sitten kirjoittelin, että Ari sai keuhkonkuumeen yllättäen. Laukkasin sairaalassa viikonlopun, ja sitten sain itse flunssan. Minun sairauteni on aina kytköksissä Ariin. Ei ole minua ilman Aria eikä ilmeisesti Aria ilman minua. Niin lujasti meidät on niitattu yhteen. Monesti tuntuu että tämä rakkautemme on kovin arkista. Äkillisissä muutoksissa huomaan kuitenkin sen voiman.
Kävin viikolla Aria katsomassa. Kovin heikolta hän näytti. Hän on mielestäni aina sitä kurjemmassa kunnossa, mitä väsyneempi itse olen. Mutta nyt hän oli. Yritäpä itse yskiä selälläsi ulos limaa joka on jossain kilometrin syvyydessä, eikä meinaakaan nousta ylös. Sen verran nousee, että rohisee kurkussa ja vaikeuttaa hengitystä. Kun sitten vähäisillä voimilla yrität yskiä, ei mitään tapahdu. Viimeisetkin voimat menevät.
Mutta iloinen Ari oli kun näki minut. Samoin perjantaina kun menin yllättäen pikakäynnille ennen töihin menoa. Hoitaja häntä juuri kampaili ja teki aamutoimia. Arin mieli tuli niin hyväksi kun ilmestyin, että taas alkoi yskittää. Kun hoitaja lähti, teimme taas "sotasuunnitelmia" ja punoimme juonia vastustajan pään menoksi. On tärkeää muistaa, ettei sairastava lähimmäinen ole vastustajamme, vaikka hän väsyttää meidät välillä hengiltä, vaan se on tuo viheliäinen sairaus. Näin me puolison kanssa olemme liittolaisia ja yhtä. Usein tulee langetuksi puolisoa parjaamaan tämän sairaudesta aivan kuin hän sille jotain voisi.
Vihollisellakin on tosin näppinsä pelissä näissä sairauksissa, ainakin minä olen sen havainnut. Nimittäin useammin kuin kerran olen lähtenyt lomalle, ja Ari on sairastunut sillä aikaa. Tietysti ajattelin aluksi, että hän sairastuu ilkeyttään että lomani menisi pilalle. Mutta kun se tapahtui silloinkin kun Ari ei tiennyt että olen lähtenyt minnekään! Se vasta kummallista oli.
Kerrankin olin matkalla yli 400 kilometrin päähän raamattuviikkolomalle. Rukoilin matkalla: jos ehdin ajaa yli 100 km ennen kuin perääni soitetaan perinteinen soitto (= Ari kuumeessa, vaikea hengittää, ambulanssi tulossa), palaan kotiin. Silloin ymmärrän että Jumala on sitä mieltä, että minä en mitään lomaa tarvitse. Mutta jos olen ajanut yli 100 km, silloin en palaa takaisin vaan luotan että Jumala hoitaa hommat. (Aivan niin kuin minä tai Jumala olisi muka vaihtoehdot, hohhoijaa!) Sillä kertaa ehdin jopa perille saakka, ennen kuin soitto tuli. Silläkin lomalla jouduin soittamaan lääkärille ja komentamaan, että tutkii mahaletkun tms. Joskus huvittavaakin tämä touhu, kun itse saa olla lääkäri ja hoitaja. Usein asiantuntijat eivät usko, että tiedän missä ongelma piilee. En nyt kuvittele, että aina tietäisin, mutta niin on käynyt. Kerran Arin henki meinasi mennä, kun ei minua uskottu. Jälkeenpäin lääkäri totesi, että olit oikeassa. Ei tuossa vaiheessa tiedä olisiko iloinen vai potkaisisiko takalistoon moista "tietäjää". Kaikki tunteet ovat tuttuja tässä "virassa"! Niitä ei kannata säikähtää.
Olen huomannut, että itku on tosi tärkeä terveysvaikuttaja. Perjantaina viikko sitten menin töihin, ja matkalla kävin Arin luona: hän oli yllättäen kovassa kuumeessa. Töissä istuin hetken ja kuuntelin työkaverien keskustelua, kuinka joku ei kuuntele ollenkaan mitä hänelle puhuu, vaan puhuu vain omiaan. Tuli tunne että juuri noin: kukaan ei välitä kuulla, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei näe. Kaikki me ihmiset hääräämme vain omien asioidemme kanssa. Silloin tunsin että kyyneleet alkavat polttaa. Menin pukukoppiin (koppi tosiaan), ja kesken ulkovaatteiden pukemisen aloin itkeä. Itkin oikein kunnolla. Eräs työkaveri kävi siinä ja vaihdoimme jonkun sanan. Kun olin itkuni itkenyt, menoksi vaan. Sen jälkeen oli lähes hyvä olla.
Kun fyysisellä tasolla tulee isku, pitää päästä tunnetasolla kohtaamaan asia. Näin itkemissäni tapahtui: sain kohdata pahan mielen, surun, pelon, hädän tunteen, ja pudota tunteitteni kanssa samalle tasolle kuin fyysinen todellisuus. Sitten ei olekaan enää hätää. Ihmisen sisin kaipaa tasapainoa. Jos olen muka kuin ei mitään olisi, se ei vastaa todellisuutta. Sitä ei kestä kantaa. Kuinka moni kuitenkin yrittää, ja hukuttaa surkeutensa ties mihin väärään toimintaan. Eipä silti, minäkin leivoin sinä iltana, ja muutenkin olin muka tosi energinen. Mutta näin ihminen toimii: pakenee sijaistoimintaan asiaa, jolle ei mitään voi.
Mutta kuten sanottu, sitten sain itse flunssan ja olin alkuviikon sairauslomalla töistä. On vaikea sairastaa, kun puoliso on aina paljon sairaampi. Tuli sellainen ajatus, että en osaa edes kunnolla sairastaa: pitäisi olla kunnon tauti, ennen kuin voi valittaa, että jokin vaivaa. (Mutta Luojan kiitos sellaista ei ole ainakaan vielä.) Toisaalta en ole kunnolla tervekään: tunnen itseni vetämättömäksi laiskuriksi, joka ruikuttaa olemattomia sen sijaan että paiskisi töitä kuin ihmiset ainakin. Puoliso sentään tekee kunnolla ja perusteellisesti sen mitä tekee! Joten kyllä tässä toinen meistä ainakin on täysin tosissaan!
Joka tapauksessa nyt odotan Aria kotiin. Jos hänen kuntonsa sallii, menemme F5-messuun eli filiamessuun. Siis kansanlähetyksen joka sunnuntaisiin seuroihin, joissa tällä kertaa on ehtoollinen kuten on kerran kuukaudessa.
Kun lykkään Aria ylös mäkeä kirkkoon, kuvittelen vieväni häntä Jeesuksen Kristuksen ristin juurelle hoidettavaksi. Toivon että pääsemme sinne taas tänä pyhänä. Ja jos ei sinne, niin sitten Hän hoitaa meitä täällä kotona.
Jk. Klo 21 samana iltana.
Ari tuli kotiin invataksilla. Kuski oli uusi, ja hän tuli juoksujalkaa hakemaan minua autolle, kun epäili että Arilla on ongelmia. Ari oli varmaan yskinyt tyylilleen komeasti, eli säikäyttänyt kuskiparan pahanpäiväisesti. Kun menin paikalle, Ari siellä naureskeli muina miehinä. Kun sanoin kuskille, että hän voi hakea Arin viiden tunnin päästä kirkolta, hän ei meinannut uskoa korviaan! Hän mykistyi suorastaan: ei varmaan ollut kuvitellut, että Ari kykenisi mihinkään kirkkoon, kun on tukehtumaisillaan - ainakin siltä näytti varmasti.
Kotona meni mukavasti. Pari kertaa piti imua käyttää ja hengitysvaikeuksia tuli toisella kertaa, kun ei ilma kulkenut. Rukoilimme lasten kanssa kädet Arin päälle laskien (taas kerran), että Jumala varjelisi kirkkoreissun, niin ettei tule kamalia kohtauksia tms. Sitten matkaan ylämäkeen pyörätuolin kanssa. Puolivälissä totesin Arille, että täällä takapenkillä alkaa taas hengästyttää. Vaikka matka on vain 200m, niin pyörätuoli on ihmeen raskas lykätä, kun se on takakenossa.
Jumalalle siis kiitos taas tästä päivästä. Siunausta, hyvät lukijani myös tulevalle viikolle!