Kategoriat: Muu kirjoitus
Pikkutyttönä seurasin kun äiti leipoi rieskaa. Se oli tosi helpon näköistä. Taikina vain pöydälle, vähän taputeltiin, ja sitten kaulittiin niin että rieska pyöri ympäriinsä ja kohta se oli litteä ja tasainen. Sitten vaan nostettiin se puisella ohuella pelekalla peltille. Haarukalla tehtiin reikiä - se oli minun hommani.
Sain auttaa äitiä. Kerran tein ison möhläyksen. Tehtävänä oli sekoittaa ohrajauhoja maitoon (suola oli siellä jo) niin paljon että taikinasta tulee sopivaa. Olin laittanut vahingossa ruisjauhoja. Tosi harmittava juttu; pilalle meni koko homma. Äiti ihmetteli kun en erota jauhoja toisistaan: mielestäni ne olivat ihan saman näköisiä.
Kun sitten sain kaulita, ei se ollutkaan niin yksinkertaista: rieskoista tuli neliskanttisia, ja ne jäivät pöytään kiinni. Miten oli mahdollista, että äidin kaulitessa ne pyörivät kauniisti ja niistä tuli tasaisen pyöreitä! Lopulta taikina oli niin kovaakin, että sitä sai hampaat irvessä kaulita. Kerran meni kaulimen kädensijakin poikki.
Nyt aikuisena leivon omille lapsilleni. Isäni teki minulle oman pelekan, leipälapion. Siihen hän kaiversi vuosiluvun 1987. Se on ohut, joten sillä on helppo saada ohut rieska pöydältä uuniin, ja uunista pois. Nykyisin kun leivon rieskoja, ne ovat lähes pyöreitä, eivätkä tartu pöytään - ainakaan kovin paljon. Minulla on tupprewaren alusta ja kaulin, ja niillä saa rieskoja siinä missä ennen puisilla välineillä. Kotona meillä oli jo yli 30v sitten kiertoilmauuni, vaikka maalla asuttiinkin. Sillä sai nopeasti rieskat paistetuksi kuumimmalla lämmöllä. Ei tarvita siis leivinuunia, vaikka se tietysti voi tuoda oman säväyksen leipomiseen. Pääasia on kuitenkin että syötävää syntyy, ja tuoksu kertoo kodin ilmapiiristä.
Näin taito on siirtynyt äidiltä tyttärelle. Omalle tyttärelle olen opettanut myös rieskan tekoa, ja uskon että hän kantapään kautta opettelee kuten minäkin. Toivottavasti hän saa siirtää taitonsa taas omille lapsilleen.
Olen lukenut että pahasti syrjäytyneet ihmiset eivät ole koskaan kokeneet leipomisen tuoksua kotonaan. Vastaavasti lasten saduissa ja tarinoissa syödään jatkuvasti: äiti tekee pullaa, ja sitä syödään. Tuo kertoo siitä, että leipominen tuo turvallisuuden tunnetta: se kertoo kodista! Viisikko-sarjoissa syödään ihania eväitä, jotka turvallinen aikuinen on lapsille tehnyt. Vaikka maailma on paha, niin äidin eväät antavat suojan sitä vastaan!
Paula Hakkola, Vaasa