Kategoriat: Muu kirjoitus

Kun solmimme avioliiton pian 25v sitten, en olisi hurjimmissa mielikuvissanikaan osannut kuvitella näitä vuosia sellaisiksi kuin niistä on muodostunut. Ehkä odotin ajelua tasaisessa maastossa. Sen sijaan pääsinkin vuoristorataan, joka on ollut täynnä vaarallisia rotkoja, ihmeellisiä ylä- ja alamäkiä. Vuodet ovat olleet ilon, pelon, ahdistuksen ja odotuksen vuosia.

Ei meillä kai ihmeellisiä suunnitelmia ollut: kun saisimme lapsia ja voisimme elää yhdessä. Jo opiskeluaikana asuessamme eri paikkakunnilla ajattelin, että kun menemme naimisiin, haluan aina asua mieheni kanssa samassa osoitteessa; erossa ja ikävässä elämistä inhosin.

Kuinkas sitten kävikään: mieheni sairastui vakavasti, ja nyt olemme asuneet jo yli 11 v eri osoitteessa. Miehelleni Arille puhkesi MS-tauti, ja se paheni niin railakkaasti, että kun neljäs lapsemme täytti 3 v, minun oli pakko lähteä työelämään oman terveyteni takia. Ari joutui palvelutaloon. En olisi ikinä halunnut hänen muuttavan pois kotoamme, mutta avioliittomme olisi hajonnut. Olin korvia myöten täynnä syöttämistä (lasten ja miehen), huolta taloudesta, lapsista ja kaikesta: pelkäsin alkavani vihata miestäni. Niin voi käydä, kun ahdistus käy liian suureksi.

Kun mieheni näki, että pystyn paremmin hengittämään kun muut huolehtivat hänen pesemisistään, syöttämisestä ym, hän huomasi myös kestävänsä olla pois kotoa: hän luuli kuolevansa jos ei saa olla turvallisesti kotona.

Suhteemme perustui alusta lähtien luottamukseen ja turvallisuuteen suhteessa toisiimme. Kun siihen tuli uskon ulottuvuus aika pian avioliittomme alussa, se loi vakaan ja kestävän pohjan suhteellemme. Ilman Jumalan väkevää apua avioliittomme ei olisi kestänyt. Kun sairaus tulee, se ulottaa lonkeronsa joka taholle perheessä. Se vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja horjuttaa talouden. Tulee byrokratian kanssa painiminen. Jo Kelan kirjeen näkeminen käänsi mahan sekaisin.

Tällä hetkellä Ari on ollut vuodeosastolla yli 2 vuotta. Hän ei pysty puhumaan, pää vain liikkuu. Hänellä on ollut ruokaletku suoraan mahaan yli 8 vuotta. Suun kautta ei voi laittaa mitään.Hän ymmärtää kaiken, ja nauraa paljon.Tosin se on vaarallista, sillä hän voi tukehtua yskimiseen. Itkeäkään ei saisi, sillä tukehtuminen uhkaa kun lima menee henkitorveen. Viime aikoina onneksi on vähemmän ollut läheltä-piti-tilanteita.

Joka sunnuntai Ari tulee invataksilla kotiin. Käymme iltakirkossa melkein joka sunnuntai. Jos Ari on kovin limainen, rukoilemme perheen kanssa: aiomme mennä kirkkoon joten Herra varjele ettei Aria yskitä; imulaitetta emme viitsi ottaa kirkkoon. Ja uskon varassa menemme. Käyn sairaalassa useamman kerran viikossa, koska matkaa on vain kilometri. Siirrän Aria niin että mahdun hänen viereensä sänkyyn, ja rukoilemme ja luen jotain kirjaa. Meillä on yhteinen tärkeä kiinnostuksen kohde: rakkaat lapsemme. Kerran viikossa katsomme erään roskaohjelman televisiosta ihan vain sen takia, että meillä on yhteistä tekemistä. Se on meidän yhteinen juttu, ja sellaiset ovat tärkeitä avioliitossa. Luen Arille tekstin ja nauramme yhdessä. Välillä tuskin huomaan ettei hän puhu.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon surua, ikävää, itkua, mutta myös iloa, rukousvastauksia, naurua ja ihmettelyä elämän lahjasta. Jatkuva rukouksemme on, että Herra varjelee avioliittomme. Keskinäinen rakkautemme on vain lisääntynyt. Se on huolenpitoa, rinnalla olemista, suojelua. Sitä se on tällä hetkellä, mutta meillä on omat haaveemme jotka Jumala tietää. Odotamme että Hän vastaa niihin ajallaan.

Paula Hakkola, Vaasa