Kategoriat: Muu kirjoitus
12/05
Me vanhemmat ajattelemme mielellämme lapsemme vähän kehittyneemmäksi kuin hän onkaan. Seköhän lie syynä, että moni ostaa lapsilleen pelejä tai filmejä, jotka on kielletty heidän ikäiseltään?! Vai onko kyseessä sama ilmiö kuin vaatteiden ostossa joitakin aikoja sitten: piti olla kasvunvaraa. Niinpä sitten vaate ei välttämättä ehtinyt palvella sopivan kokoisena ollenkaan. Ainakaan sitä lasta jolle vaate hankittiin alun perin.
Jos filmeissä tai peleissä on ikäsuositus, siihen on omat syynsä. Lasta vahingoittaa olla tekemisissä asioiden kanssa, joita hän ei ymmärrä tai joihin hänen kehitystasonsa ei riitä. Miksi lapsi ei saa olla lapsi?
Netissä on palsta "lasten asialla", jossa eilen oli yli 50 tuhatta nimeä: vanhemmat haluavat lapsilleen kunnon lastenohjelmia televisioon. Mihin ovat hävinneet vanhat, hyvät ohjelmat? Poikien pyssyleikeillä ja kummitusjutuilla on oma paikkansa, mutta miksi kaikenlaiset hirviöt ja otukset esittävät sankarin roolia, sitä en ymmärrä. Maailmankuva vääristyy, kun hyvä ei voitakaan, vaan lopputulos on mitä sattuu. Maailmamme on pahasti kaaoksessa, mutta lapsille pitäisi silti tarjota turvaa.
Surettaa että kouluun menijä voi olla mielestään jo liian vanha leikkimään nukeilla. Eihän nukkeja olekaan juuri enää; on vain ties mitä "brätsejä". Vai lienevätkö nekin jo menneen talven lumia.
Ylipäänsä monet lelut ovat rumia. Kamalan näköisiä hirvityksiä. Ja nukkehahmot langanlaihoja kuvatuksia. Pelikortit kummituksia tai luurankoja. Meillä vanhemmilla on oikeus ja velvollisuus ohjata lastemme elämää oikeaan ja terveeseen suuntaan. Kaikkia ilmiöitä ei tarvitse seurata ja noudattaa, vaikka "kaikki muut" tekisivät niin. Jokaisella perheellä saa olla omat systeemit. Juuri se tekee meidän perheestä meidän oman. Mitä siitä vaikka lapset sanovatkin, että mutsi ja faija on ties mitä. Sisimmässään he ovat onnellisia, että vanhemmat huolehtivat heistä ja ovat kiinnostuneita heidän asioistaan. Vanhemman kuuluu olla se mätämuna, johon lapsi voi luottaa niin paljon, että uskaltaa purkaa väsymyksen, kapinan ja pahan olon häneen. Jos vanhempi ei suostu siihen, on liian ankara tai vetelä, ollaankin tekemisissä koulukiusaajan kanssa. Tai kiusatun. Ja epäsosiaalisen kaverin kanssa, josta kenenkään on vaikea pitää.
Kun hankimme lapsen, emme ajattele, että tässä on 20 vuoden projekti vastuineen ja velvollisuuksineen. Lapsi tuo paljon iloa, mutta sen edellytyksenä on, että me jaksamme huolehtia lapsesta. Lapset eivät mene "siinä samassa", vaan jokainen on erilainen yksilö perheessäkin, ja vaatii vanhemmilta kaiken hoivan, huolen ja ajan, mitä vain voimme antaa. Se ei ole vähäpätöinen tehtävä. Jos emme selviydy vanhempina, on suostuttava hakemaan apua. Se ei ole häpeä. Sekin on velvollisuutemme lapsen tähden. Hänellä on oikeus saada se apu ja tuki mitä hän tarvitsee. Elämän käsikirjoitus ei aina mene kuten tahtoisimme, ja siksi on nöyrryttävä hakemaan myös apua, kun on sen paikka.
Pää pystyyn vanhemmat! Olemme lastemme tärkeimpiä ihmisiä. Vaikutuksemme heihin on paljon suurempi kuin arvaamme. Ei se mitä sanomme, vaan se millaisen esimerkin annamme omalla elämällä ja ratkaisuilla. Myös se, että haemme apua tarvitessamme, ohjaa lapsia käsittämään, että rakastamme heitä.
Paula Hakkola, Vaasa