Kategoriat: Muu kirjoitus
Keskipohjanmaassa 28.5.05
On vaikea hyväksyä väsymistä. Puolisoni on sairastanut vaikeaa ms-tautia parikymmentä vuotta; lähes puolet elämästämme. Tuntuu, että pitäisi tottua ja oppia elämään tämän kanssa, mutta sairaus "perheystävänä" on kenkku seuralainen.
Jos elämä on suhteellisen keskimääräistä ilman vakavaa sairautta, ihminen taivaltaa ikään kuin metsässä, kova maa ja ehkäpä jopa polku jalkojen alla. Hän tiedostaa kuoleman mahdollisuuden, mutta sitä ei kuitenkaan tarvitse ottaa huomioon koska se ei ole näkösällä.
Kun pitkäaikaissairaus varjostaa perhettä, sitä voisi verrata suolla tarpomiseen. Koskaan ei voi tietää, milloin uppoaa. Joka on kävellyt suolla, tietää miten rankkaa se on. Kuolema on pakko huomioida. Välillä ollaan rähmällään mättäikössä. Toivoisi jalkojen tapaavan kovaa maata, jopa polkua. Voi olla että välillä saa kävellä pitkospuita, ihmisten antamia apuja. Sinne yrittää sairasta puolisoakin hinata, mutta voimat eivät välttämättä riitä. Ei haluaisi antaa rakkaan ihmisen upota, eikä haluaisi itsekään sitä. Toinen toistaan tukien yritetään selvitä päivästä toiseen. Kun tarpeeksi upotaan, kuoleman kauhut käyvät ylitse. Niitä ei voi välttää.
Parantumattomasti sairaan hoitaminen on omaisille ja hoitohenkilökunnalle raskasta. Kun sairaus on parannettavissa, on toivo päästä kovalle maalle. Jos tätä toivoa ei ole, läheiset eivät välttämättä jaksa rämpiä suossa rakkaittensa kanssa. Terveenkin ihmisen voimat ovat rajalliset. Henkilökunta ei voi samaistua jokaiseen suolla rämpivään: se ei jaksa tehdä työtään ellei mene välillä vahvastikin ammattiroolinsa taakse.
Ilman iankaikkisuusnäkökulmaa en jaksaisi. Kristityllä on toivo vaikka kaikki näyttäisi epätoivoiselle. Niin kauan kuin on elämää, ei tarvitse menettää toivoaan myöskään paranemisesta. Mikä ihmiselle on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Ja vaikka Jumala ei parantaisikaan täällä ajassa, niin parhaat päivät ovat edessäpäin joka tapauksessa. Maanpäällinen elämä on pieni rahtunen iankaikkisuuden rinnalla. Jos kristityn toivo on vain ajallisessa elämässä, niin hän on kaikkia muita ihmisiä surkuteltavampi. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Tämä kehotus antaa voimaa jokaiseen päivään.
Paula Hakkola, Vaasa