Kategoriat: Muu kirjoitus
8/98
Lähdin Kokkolan tein varteen etsimään mustikoita - tarpeeksi lähelle tietä, etten eksy. Mustikoiden kannalta se oli aika köpelö reissu - mukillinen!
Muita aarteita kyllä löytyi: emännän jakkara, kaksi kaljapulloa, joista toinen oli kenties sen jakkaran avulla asetettu miehenkorkuisen muurahaispesän päälle. Niin ja vielä neljä viinapulloa. Jakkara, jossa oli vielä hintalappukin pohjassa, siirtyi perinnöksi vanhimmalle pojalle, joka hieman kiristelee ruuveja siitä.
Toinen reissu meni ilman pulloja, paitsi termospulloa, josta auton varjossa kävin kaksi kertaa juomassa kahvia. Sattui helteinen päivä. Kolme tuntia ja kahdeksan litraa. (Perkausvaihe neljän lapsen kanssa kirvoitti auttajiltani esiin niska-, hartia-, ja jalkavaivat. Tuttua, vai?)
Tänään oli sitten kolmas reissu, sekin tuonne Raippaluodon, Suomen pisimmälle sillalle vievän tien varteen kuten edellinenkin reissu. Ennen sadetta ehdin tutkia pariakin paikkaa, niukasti oli. Tuloksena puoli litraa mustikoita, yksi kaljapullo ja pieni aarrelipas, jonka joku oli hylännyt.
Viime vuonna poimin seitsemän ämpärillistä meren ääreltä, eikä sääskistä ollut mitään huolta, kun merituuli puhalteli sopivasti. Välillä sai pulahtaa uimaan kun oikein lämmin tuli. Tänä vuonna täytyy tyytyä pienempään satoon.
Kun on lapsena päässyt mustikanpoiminnan makuun, on metsään päästävä aikuisenakin. Siellä voi laulella itsensä - ja karhujenkin - iloksi ja ajatella mitä lystää; ääneen tai itsekseen.
Parempien mustikkailmojen toivossa
Paula Hakkola