Kategoriat: Muu kirjoitus
Julkaistu Pohjalaisessa 27.5.05 nimellä Elämme monissa rooleissa
Me ihmiset olemme monessa roolissa. Käyttäytymisemme riippuu siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä. Kun tapaamme vanhoja luokkakavereita, yllätyksenä itsellekin otamme kouluaikaisen roolimme. Varmaan moni kokee sen vieraaksi; en minä enää ole tällainen! Mutta siinä yhteisössä tietty nokkimisjärjestys on jo olemassa, ja satunnaiset tapaamiset eivät niitä muuttane.
Itse kukin käyttäydymme eri tavoin myös kohdatessamme yksittäisiä ihmisiä. Olemme peilejä toisillemme. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, toteutuu. Teemme arvioita vastapuolesta ja reagoimme sen mukaan mitä hän heijastaa. Kuulemastamme puheesta ehkä vain 7 % vaikuttaa tähän arvioon. Eleet, ilmeet ja olemus viestittävät siis todella voimakkaasti sitä mitä olemme.
Ilman ihmisiä, jotka suostuvat sylkikupiksi, olisi vaikea selvitä. Joka suostuu tuollaiseksi kaatopaikaksi, tarvitsee itse välillä tyhjentämistä. On oltava jokin kanava oman sisäisen kaaoksen purkamiseen. Eihän mikään kaatopaikka loputtomiin vedä: se täyttyy joskus ja silloin vyöryy yli! Jos tämä toisten kaaoksen vastaanottaja on totuudellinen ja rakkaudellinen peili, hän saa kokea suurta luottamusta sylkijöiltään, vaikka nämä eivät sitä tajuaisikaan. Sylkijät poistuvat keveämmällä mielellä, kun on joku joka kestää eikä hylkää. Ilman Suuren Selustan voimaa ja apua sylkykuppi-ihminen on hyvin avuton.
Meidät vanhemmat on kutsuttu lasten suhteen olemaan tällaisia. On suuri onni, jos löytyy aikuinen, joka kestää lapsen pahan olon ja kuitenkin rakastaa, niin että lapsi tuntee sen; olkoon se sitten oma vanhempi tai joku muu aikuinen. Vanhempina voimme hylätä oman lapsemme mahdottomana, saati sitten vieraan lapsen. Saatamme ilmaista sanoin tai asentein, että hän on niin paha tai huono, ettemme kestä häntä. Vielä aikuisena tämä sama tunne voi jatkua: minua ei kukaan voi rakastaa; olen liian huono.
Voimaimuri-sana on hyvin kuvaava. Jos on liian paljon perustarpeita jäänyt tyydyttämättä, ihmisestä tulee hyvin tarvitseva. Jos rakkaus, hyväksyntä, hoiva ja rakkaudelliset rajat ovat jääneet puuttumaan, ihminen etsii niitä koko ajan. Hän ripustautuu johonkin, kuin lapsi äitiin. Se voi olla joku ihminen, jonka kestokyky joutuu todella lujille. Se voi olla peliriippuvuus, huumeet, alkoholi, seksi tai jokin muu. Mikään ei tyydytä tällaista ihmistä kuitenkaan, vaan aina puuttuu jotain. Syvimmillään ihmisen kaipuun voi täyttää vain Luojamme itse. Hänen lainalaisuutensa toimivat maailmassa tahdoimmepa tai emme.
Jokainen meistä on toisia tarvitseva ja rakkautta janoava. Sellaisia saamme ollakin. Toinen toistamme tukien ja rakastaen pääsemme eteenpäin. On turvallista olla ihan tavallinen, pieni ihminen. Paljon voimia vapautuisi, kun uskaltaisimme luopua naamareista ja kulisseista.
Paula Hakkola, Vaasa