Kategoriat: Ajankohtaista
"Jokainen joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan - minä osoitan teille, millainen hän on. Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten tuli tulva, ja virta syöksähti sitä taloa vastaan, se ei voinut horjuttaa sitä, sillä se oli hyvin rakennettu. Joka taas kuulee, eikä tee, on kuin mies, joka perustusta panematta rakensi talonsa maan pinnalle, virran syöksähtäessä sitä vastaan se sortui heti maahan, ja sen kukistuminen oli suuri."
Luuk 6: 46-49
Edellinen raamatunkohta tuli mieleeni kun ajattelen avioliittoani Arin kanssa. Naimisiin mennessämme emme tunteneet Jumalaa. Tiesimme Hänestä vain nimen, emmekä etsineet Häntä. Meillä ei ollut tietoista tarvetta löytää Häntä, koska emme tienneet tarvitsevamme Häntä mihinkään.
Jumala armossaan kutsui meidät seuraamaan. Olen luonteeltani sellainen, että jos näen että jokin asia on hyvä, tartun siihen lujasti. Jos asiassa on jotain hämärää, sekoittavaa, en suo montakaan ajatusta enkä tuhlaa aikaani sellaiseen. Haluan seurata oleellista sikäli kuin ymmärrän mikä se on. Kun olin vastannut Jumalan kutsuun, tiesin kohdanneeni totuuden, Jeesuksen Kristuksen, ja Häneen haluan sitoutua.
Aika pian uskoon tulon jälkeen alkoi Arin sairastaminen, tai olihan sairaus jo hiiviskellyt sisään huomaamattamme. Kuten olet voinut joitakin raapaisuja lukea elämästämme (sikäli kuin olet sen tehnyt) olet voinut huomata, että monenlaista on ollut. Ihmettelen suuresti Jumalan voimaa meidän heikkoudessamme. Sitä ei voi selittää luonnollisesti. Vai voiko joku?
Varsinkin alkuaikoina viha sairautta kohtaan oli hirmuinen. Silloin meillä tuli keskenämmekin turhaa riitaa. Oli paha olla, pelotti ja väsytti. Emme nähneet pimeydessä mitään, emmekä osanneet luottaa Jumalaan. Kuitenkin kaiken keskellä meillä on ollut koko ajan johtolanka, joka ei ole hävinnyt minnekään. Se on ollut Jumalan lupaus, että Hän ei jätä eikä tee virheitä, ja että Hän on tekemässä meidän elämässä jotain, mitä emme vielä ymmärrä. Olin raivoissani (parempi puhua vain omasta puolestani), ja vihainen Jumalalle. En muista kuinka uskaltauduin purkamaan pahan oloni Hänelle. Voi olla ettei se ollut vaikeaakaan. Välillä vihasin Aria kun hän "tahallaan" sairastui, mutta tajusin kai, että vihani kohde on väärä. Niinpä huusin Jumalalle.
Jotenkin tilanne seestyi vähitellen ja otimme yhteiseksi kiukun kohteeksi MS-taudin, joka on tunkenut väliimme ja pilannut kaiken. Niinpä opimme rukoilemaan yhdessä. Jumala sen tietysti vaikutti. En muista tarkkaan koska aloimme perheen kanssa yhdessä rukoilla joka ilta, ja myös aamu. Se oli varmaan ahdistuksen aikoja, jolloin ei ollut muuta mahdollisuutta. Mutta ainakin 13v sitten jo rukoilimme säännöllisesti. Se on osoittautunut lujaksi yhdyssiteeksi perheemme välillä.
Avioliittoleirillä opimme, että Jumala, puoliso ja minä muodostamme kolmion. Jumala on ylhäällä, me alhaalla eri nurkissa. Mitä lähemmäksi pääsemme Jumalaa, sitä lähemmäksi kasvamme toisiamme. Näin on tapahtunut. Jumala on toteuttanut sanansa.
Mielenkiintoinen huomioni on, että kun jokin ulkoinen uhkaa Aria, taistelen täydessä varustuksessa hänen puolestaan. Valan rohkeutta ja luottamusta häneen. Tiedän että teen niin, eikä se tapahdu omassa voimassani. Vastaavasti kun ongelmat, ristiriidat yms. tulevat ympäristön taholta, Ari on suuri tukeni ja vahva olkapääni. Hän ei koskaan torju eikä hylkää minua. Omien vammojeni takia minulla on kestänyt kuitenkin melkein tähän asti oppia luottamaan häneen.
Jumala on siis kärsivällinen ja tietää, miten parantaa vammamme. Hän tahtoo tehdä sen. Hänellä vain on oma aikataulunsa. Hän tekee samanaikaisesti työtä monien ihmisten kohdalla. Omiensa elämässä Jumala eheyttää ja parantaa niin että voisimme luottaa ja turvautua Häneen.
Kun elämme paineen alla, Jumala riisuu meitä turhuudesta. Ei jaksa eikä kykene vouhottaa kovin paljon. Kun minulla ei ole ulkoisia paineita, alan helposti velkoa Aria. Tarkoitan sillä sitä, että nalkutan ja jauhan typeryyksiä. Aikani menee itseni ja puolison väsyttämiseen, ja turhaudun elämään. Mutta Jumala armossaan ja viisaudessaan tietää tämän, ja painekattila alkaa taas porista! Työtä riittää ulkoisella rintamalla jos ei omassa perheessä.
Tiedän että taivaassa kerran suurin kiitosaiheeni, mitä maanpäällisiin tulee, on tuo vihattu, surkea sairaus. Nykyisin en sitä vihaa, mutta kiitollisuudella luovuttaisimme sen pois. Mutta niin kauan kuin Jumala hyväksi näkee tämän tilanteen, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa.
KUN rankkasade tulee elämään - raamattu ei ehdollista sitä, vaan toteaa, että näin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin - niin silloin on turvallista seisoa kalliopohjalla. Silloin ei välttämättä ehdi enää perustusta rakentaa, kun sairaus tai kuolema iskee. Viisas varustautuu pahan päivän varalle, niin ettei joudu turmioon. Oletko sinä, ystäväni, varustautunut? Jos et vielä ole, niin tänään on sinun päiväsi kuulla ilosanoma:
"Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä käyn hänen luokseen sisälle ja aterioin hänen kanssaan ja hän minun kanssani.
Minä annan voittajan istua kanssani valtaistuimellani, kuten minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimellaan. Jolla on korva, kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille."
Ilm 3:20,21
"Jumalan armahtavan laupeuden kautta minä kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. Tämä on teidän järkevä hengellinen jumalanpalveluksenne."
Room 12:1