Kirjoittanut: Järnefelt, Maija
Julkaistu: 1982
Sivuja: 382
Lisätiedot: Isotekstinen
Arvostelut yhteensä: 2 kpl

  • Vuonna 2010

    Teos on sulavasti kirjoitettu, sen takia sen luinkin. Kirjoittaja kertoo elämästään, jossa intohimo vei voiton järjestä ja aiheutti surua ja tuskaa kirjoittajan läheisille sekä hänelle itselleen. Vasta kirjan loppupuolella tajusin, että sekä kirjoittaja, että hänen kuuluisa isänsä kaiketi olivat teosofeja. Kun tulin uskoon 27v sitten, ostin kirjoja, jotka myöhemmin osoittautuivat epäraamatullisiksi. Minulla ei vain ollut ymmärrystä erottaa asiaa, ennen kuin olin lukenut Raamattua enemmän. Tämäkin kirja vaikutti jossain kohdin uskonnolliselta, ja sitä se olikin, mutta ei Raamatun mukaista. Esimerkiksi kirjoittajan isä sanoo:

    "- - elämän tarkoituksenahan ei ole mikään muu kuin paheista pääseminen omin ponnistuksin." s. 338.

    Me voimme päästä joistakin paheistamme omin voimin, mutta synneistämme meidät voi vapauttaa Jeesuksen Kristuksen veri, kun turvaudumme Jumalan armoon, joka on Jeesuksen sovitustyössä. Ei ole muuta nimeä, jossa voisimme pelastua. Omat yrityksemme ovat turhia ja tarpeettomia: me olemme jo vapaat, jos uskomme Jeesukseen.

  • Vuonna 2013

    Taiteellista sakkia on tämä Järnefeltin porukka! Tämän kirjan kirjoittaja oli 79-vuotias alkaessaan muistella elämäänsä. Hyvin mielenkiintoisesti hän kirjoittaa. Kirja oli luettava alusta loppuun melkein yhtä kyytiä.

    Maija J:n isän, Arvidin teosofinen uskonto, on murheellinen juttu. Paljon hyvää siinä varmaan on, mutta raamatullinen oppi se ei ole: Ihminen itse kehittää itseään ja muuttuu koko ajan paremmaksi, kun vaan hillitsee itseään ja ymmärtää, että hän kuuluu jumaluuteen. Tai jotain sellaista. Tutkikoon asiaa joka tahtoo, mutta minä rakastan Jumalan armoa: ansiotonta rakkautta minua kohtaan!