26.04.2025 - Ikärouvan rutinaa

Lauantai-iltapäivällä

Viikko on ollut täyteläinen. Joka päivä on sattunut jotain mukavaa. Ja joka päivä olen väsyneenä ruvennut nukkumaan illalla kymmenen maissa. Ja olen myös nukkunut aamukuuteen asti, paitsi yhtenä aamuna heräsin jo kolmelta. Kuitenkin jaksoin senkin päivän hyvin.

Keskiviikkona

migreeni haittasi aamua, mutta lähdin kuitenkin puolen päivän jälkeen uimahalliin. Menimme Lenskun kanssa tällä kertaa, Outsi ei ennättänyt. Kiersimme vesijuosten allasta ja vaihdoimme kuulumisia ja vaivojamme, jota jatkoimme jumppa-altaassa toisen mokoman. Kävin uimassa yhden kierroksen sillä aikaa, kun Lensku lämmitteli saunassa ennen altaaseen menoa. Minulla on vararavintoa sen verran, etten palele helposti. Eri tavoin yritän kyllä eroon kiloista, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä viikolla

olen kuunnellut äänikirjaa tosi paljon. Ikävä kyllä Koko kylän kasvatti -kirja loppui. Siinä oli erinomainen lukija, joten sitä oli helppo seurata. Eilen aloitimme erästä toista kirjaa, mutta siinä lukija on toinen eikä osaa niin eläytyä kirjan tekstiin. Minusta tuollainen lukuhomma olisi mukava. Eilen harrastinkin sitä jonkin verran, kun luin Saarukalle iltakirjaa Annasta ja Elsasta. En ole tiennytkään, että Olaf on lumiukko, mutta nyt sekin selvisi. Koko Olaf on ollut minulle tuntematon tähän asti.

Joka päivä

huomaan itsessäni muutoksia ikääntymisen myötä. Ehkä alan pitää päiväkirjaa "muutoksista" kaiken muun lisäksi. Eräs nainen kirjoitti tekevänsä niin (luin ET-lehdestä) ja kertoi, että oli jonain päivänä ajanut autolla vastaantulevan kaistalle ja melkein törmännyt ambulanssiin. On niin hupaisaa lukea ikätoverien kommelluksista, mutta minulla on onneksi kerrottavaa itsellänikin, ja kerron, vaikka se ei imartelekaan minua mitenkään.

Olin kiinnittänyt huomiota

siihen, että kielenkäyttööni on ilmaantunut sanoja, joita en toivoisi päästelevän suustani. En kertonut Sepolle ennen kuin hän mainitsi, että hän on - muka - alkanut puhua käyttäen vähän voimakkaita ilmaisuja, vai miten hän asian ilmaisi. Itse suuttuessani puhun mitä sattuu. Jostakinhan se johtuu. 

Kun ihminen vanhenee, hän tuntee voimattomuutta asioissa, jotka ennen ovat sujuneet tuosta vaan. Niinpä hän ottaa jotain järeämpää käyttöön saattaakseen itsensä tasapainoon. - Onko tässä ajatuksessa mitään järkeä, mitä arvelet, hyvä lukijani? Tietenkään te lukijat, ette käytä koskaan mitään vahvoja sanontoja, viittaan voimasanoihin ja typeryyksien puhumiseen. Mutta minussa näyttää olevan taipumusta siihenkin paheeseen.

Ja eilen oli huippu,

kun tulin kotiin kaupasta tai jostain. Koska rakas mieheni käyttäytyy toisinaan vanhasta muistista ikään kuin olisi poikamies, hän saattaa lukija ovemme turvalukolla, vaikka minä en ole vielä tullut kotiin. Se on joka kerta aiheuttanut minussa pahennusta. Tai suoraan sanottuna alkukantaista raivoa. Jotain lapsuuden traumojako lienee. 

No, eilen mies ei ollut lukinnut ovea, vaikka luulin niin, kun yritin avata ovea, eikä se auennut. Minähän pillastuin välittömästi. Potkaisin ovea niin että naapurissakin herättiin, jos sattuivat olemaan unilla. Tietysti kaduin heti, siis ilmaistuani luonnollisesti ensin vahvoja mielipiteitä miehen avattua oven. Ovi ei ollut ollut erityisellä tavalla lukittuna, mutta se nyt ei vaan auennut. Minä jo kyselin, että muuttaako minun pitää, kun ei ovi aukea. - Olen tosi lapsellinen ja pelkään pahoin, että tämä tauti vaan lisääntyy. Täytynee käsitellä tuo lukitun oven trauma, ettei se enää toistuisi.

Jonain päivänä

pistäydyin sukulaispariskunnan luona hakemassa jotain. Joimme kahvit ja minä lähdin. Ajattelin vilkuttaa vielä heille, jos sattuvat olemaan parvekkeella. Olivat he. Ja huusivat sieltä kuorossa, että sun kännykkä jäi! Oli aika noloa, mutta minkäs tein muutako kuin odotin, että lankomies kiikutti kännykän minulle.

En ole varma,

onko itsensä tarkkailu hyväksi vai pahaksi tässä iässä. Eilen joka tapauksessa mietin pitkän tovin, kuka olikaan opettajani 4. luokalla. Ilokseni pitkän pähkäilyn jälkeen muistin, että Kerttuhan se oli. Olin todella kiitollinen, että muistin. Mutta palsamia en muistanut, ennen kuin lunttasin. Nyt muistan sen siitä, että se on melkein sama sana kuin psalmi!

Mietin näes, mikä se ihana kukkanen olikaan viime kesänä, jota kasvatin parvekkeella ja jakelin muillekin. Palsamihan se oli, ja nyt on taas siemeniä itämässä ruukussa alkavaa kesää varten.

Seppo sieppasi

flunssan jostain ja tänään olemme molemmat tropanneet. Hain kaupasta sinkkiä ja Seppo saa kolminkertaisen annoksen, minä vain yhden. Ja tein meille eräänlaisen pannupitsan ja litistin sinne 6 valkosipulia. Teen seassa Sepolle hunajaa, ja väliajoiksi inkivääripastilleja. Ja inkiväärishottia tietysti molemmille. Kumma jos ei ainakin maha reagoi, mutta toivon mukaan myös flunssa pakittaa vähin äänin.

Minulla on huomenna

soittovuoro messussa, en voisi nyt sairastaa. Harjoittelen vielä virret tänään. Aamulla luin meille Psalmin ja Apostolin tekoja sängyssä, kun Seppo huilasi ja röhisi. Pyörällä hurautin kauppaan ja vielä mietin, käynkö uimassa, mutta luulen, että jätän tänään väliin. On hienoa huomata, miten elimistö palautuu kylmästä vedestä ja veri alkaa taas kiertää. Kylmien öiden ja pohjoistuulten takia vesi on edelleen vain pari asteista. Mutta eiköhän se pian lämpene. Kovin lämmintä en kaipaa, mutta en pahastu, vaikka vesi olisi +10 asteen paikkeilla.

Teimmehän me

yhden matkankin. Kävimme Ikaalisissa appivanhempia tervehtimässä päiväseltään. Jaksoin hyvin ajaa kotiin, kun kävin uimassa Kyrösjärvessä ennen paluumatkaa. Oli kaunis kevätpäivä, mutta, ah, niin kylmää vielä! Näimme joutsenia pesimässä ihan tien vieressä jossain lammikossa, jossa oli korsista tehtyjä pesiä ja kaksi joutsenta pesissään hautomassa. Mahtoivatko ne jutustella siellä hautoessaan! Yhdellä kirpparilla meinasimme käydä, mutta se ehti sulkeutua ennen kuin olimme siellä. Ei haitannut, meillä oli auto täynnä tavaraa muutenkin. Omakotitalossa vanhuksilla lienee aina paljon tavaraa, joka joutaa pois. Yritänpä ottaa onkeeni ja raivata omia varastoja vähemmäksi.

Muistista vielä

sen verran, että lohdutti kovasti, kun keskipoikani sanoi, että hänellä on usein sanat hukassa. Ei se siis olekaan vain vanhuuden merkki. Meidän sukupolvemme ja tulevakin on kovassa muutoksessa teknistyvässä maailmassa, eivätkä aivomme ehdi mukaan. Liikaa muutoksia, liikaa haasteita joka puolella. Kunpa osaisimme laittaa pois asioita, jotka väsyttävät ja stressaavat meitä! Kaikkea emme voi väistää pois, on pakko yrittää pysyä jossain määrin edes kelkassa.

90-vuotiaalle äidilleni

olen sanonut, että niin kauan kuin meillä on täällä tehtävää, me elämme. Mutta emme sen yli. Äidin isä kuoli vähän yli 80-vuotiaana, suorilta jaloiltaan melkein. Hän ajoi autoa loppuun asti, joten hän pääsi liikkeelle. Mutta hänkin sanoi, että ikätoverit ovat poissa, elämä ei ollut enää kovin kivaa. Sitä sanoo äitinikin. Ei ole herkkua eläminen. Mutta kehotin rukoilemaan jälkipolven puolesta, se tehtävä meillä isovanhemmilla on aina. Ja kyllä äiti sanoikin käyvänsä jokaisen luona iltaisin. Ja hän sanoi, että tulee vapautunut olo, kun saa jättää suurempiin käsiin kaikki asiansa. Niinhän se on.

Jättäkäämme siis mekin

kaikki suurempiin käsiin, jotka jaksavat kantaa meidät ja meidän huolemme, ilomme ja surumme, rakas lukijani! Psalmi 90:

Mooseksen, Jumalan miehen, rukous.

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.

Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: »Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.»

Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Sinun vihasi musertaa meidät, kiivautesi saa meidät järkkymään. Sinä otat syntimme silmiesi eteen, salaisetkin synnit sinä paljastat katseellasi. Vihasi alla meidän päivämme vaipuvat, vuotemme haihtuvat kuin henkäys.

Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois. Kuka tuntee vihasi koko ankaruuden? Kuka kylliksi pelkää sinun kiivauttasi?

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen. Herra, käänny jo puoleemme. Kuinka kauan vielä viivyt? Armahda meitä, palvelijoitasi!

Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti.

Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi, anna lastemme nähdä kunniasi loisto. Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt.