04.07.2024 - Kello viisi aamulla

Heräsin jo kauan sitten, ei ole kunto oikein kohdallaan. Kurkkukipu alkoi toissa iltana, jotain kesäflunssaa kai. Käynti serkkulassa kasvimaalla jäi, eilen oli aikomus käydä kasvimaata ruohomassa, kuten meillä kotona sanottiin. Nyppimässä rikkaruohoja, mieheni sanoo.

Aikomuksia on,

eivätkä ne taida loppua. Ennemmin lisääntyvät iän myötä. Toukokuun loppuun mennessä kuvittelin meidän pesseen kaikki ikkunamme. Mitä vielä. Parveke tuli hoidetuksi ja olohuone, mutta keittiön ikkuna on yhä pesemättä ja samoin työhuoneen. Onneksi aurinko paistaa ja sälekaihtimia voi pitää kiinni, mutta kyllä minä haluaisin saada tuon lasin pestyksi.

Ikkunat ovat sen verran leveät, että niitä pitää kannatella pestessä, joten yksin niitä ei voi ryhtyä pesemään. Kai minä olisin jonain aamuyönä sen tehnytkin siinä tapauksessa. Mutta onneksi en ole voinut, etten herätä pahennusta naapurustossa. Ei ikkunoiden pesemättömyys ole toki siitä kiinni, etteikö Seppo auttaisi, mutta en ole itse aikaantunut sitä tekemään. En viitsinyt, jaksanut eikä ole ollut puhtia eikä aina terveyttäkään riittävästi. Suurin syy kai se, että usein teen käsitöitä tai luen romaania mieluummin kuin siivoan tai puunaan jotain.

Helteen aikana laitoin punaisen lakanan keittiön ikkunaan ja siinä se on vieläkin. Mietin jo, että pitääkö ostaakin jokin kaunis lakana ikkunaverhoksi. Tuo näyttää olevan aivan passeli ja riittävän leveäkin, kun se on poikkipäin ikkunassa. Sitä ennen verhot olivat pois monta viikkoa ikkunanpesua varten. Ja olipa huone valoisampikin ilman verhoja. Eivät ne näköjään ole välttämättömät jatkuvasti.

Viime kesänä

sain painoani pudotetuksi nelisen kiloa ja olin hyvin tyytyväinen itseeni ja olemukseeni. Nyt kilot ovat tulleet takaisin kai jäädäkseen. Seppo kai rakastaa liikaa jokaista kiloani niin etteivät ne malta lähteä. Ei kai siihen muuta syytä ole, tietenkään. Minulla on traumoja painosta, tai ylipainosta. Rukoilen, että osaisin suhtautua terveesti kehollisuuteeni, koska se on vain osa elämää, ei koko elämä. Ihailen afrikkalaisia naisia, jotka kantavat kehonsa ylväästi ja riittävän kokoisilla vaatteilla itseään verhoten. Ainakin monet heistä näyttävät olevan tyytyväisiä olemukseensa, mutta se lieneekin vähäisimpiä huolen aiheita maahanmuuttajalla, arvelen.

On sentään matot pesty,

siis Seppo on pessyt. Onnistuin telomaan pohjettani autokatoksen raskaassa rautaovessa ja se oli tosi kipeä. Seppo velvoitti minut vain katsomaan ja neuvomaan, kun hän hoitaisi homman. Pesuun meni vain keittiön matto, jota ei viime kesänä pesty, sekä eteisen matto ja pieni vessan matto. Itsehän olen huiskaissut matot puolessa tunnissa kaikkina menneinä vuosina mattomäärästä riippumatta, mutta nyt tuuli kävi muualta!

Puolitoista tuntia Seppo pesi ja huuhteli huolellisesti. Sain samalla pienehkön luennon aiheesta Huuhtelun merkitys lopputuloksessa. Homma hoitui katuharjalla pesutuvan lattialla. Näköjään työ tuli tehdyksi lähes täysin ilman mitään neuvoja ja taatusti tehokkaammin, myönnän sen auliisti. Ilmoitin Sepolle, että hän saa jatkossa pestä matot, mikä oli  ilkeästi sanottu hänen mielestään, mutta ehkä hän oli salaa tyytyväinen. Mikäpä sen tietää. -Minulle sopivatkin paremmin työnjohtotehtävät, ilmoitin, kun hän moneen kertaan tähdensi, että minun pitää lepuuttaa jalkaani enkä saa tehdä mitään. Niinpä lähdin lopulta keittämään meille kahvia ja lämmittämään kaupan maksalaatikkoa, mikä on meidän molempien herkkua ja syömme sitä melkein joka viikko. Ymmärsin, ettei neuvojani enää tarvita, kun matot siirtyivät vähitellen ulos kuivumaan.

Päivämme

päättyy yleensä siihen, että kiitämme toisiamme kuluneesta päivästä, sillä jokainen päivä on lahjaa ja toistemme seura mitä parasta. Ihmettelen, miten jonkun ihmisen seurassa voi olla näin leppoisaa ja ihanaa. Jos on huono päivä, se on oma sisäinen oloni tai terveyshuolet, mutta Seppo ei aiheuta minulle pahaa mieltä. Ja jos aiheuttaa, kerron sen kyllä ja asia selviää.

Hiljattain näin unta,

jossa sain raamatunkohdan. Se on puhutteleva, Heprealaiskirjeen 12. luvusta:

Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.

Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne.

Toivon menetys on kamala juttu. Kuuntelin eilen pitkästä aikaa radiosta aamuhartautta, Patmos-radio se oli. Siitä tuli hyviä ajatuksia mieleeni. Jos Raamattu on se, mitä luemme ja johon uskomme, meillä on erilaiset odotukset tulevaisuuden suhteen kuin sellaisella, joka ei usko. Hänen on kuviteltava ties mitä tulevaisuudesta. 

Mutta me,

jotka uskomme ja ymmärrämme, että Raamattu on totta, elämme toivossa. Vaikka nyt olisi pimeää ja raskasta, tulevaisuus ei ole sitä. Tulevaisuus on täynnä toivoa. Saamme nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin ja kaikki kyyneleemme pyyhitään pois, kivut ja surut loppuvat. Etkö sinäkin luottaisi tällaiseen Jumalaan, joka on sovittanut kaikki syntisi ja joka jo kasteessa antoi sinullekin kaiken lahjaksi? Saat uskossa omistaa jokaisen Raamatun lupauksen! Minä uskon ja luotan. Se on toivoni eikä se saata häpeään minua eikä sinuakaan.

Eilen leivoin leipää,

gluteenittomia sämpylöitä ja tein myös kakun. Aina ei voi onnistua. Kakku tarttui vuokaan, koska en keksinyt mitä olisin ripotellut vuoan reunoille, sillä tein sen kaikettomaksi ihan vain nähdäkseni, että osaan tehdä. Kaiketon on munaton, maidoton, gluteeniton. Riisihiutaleet olivat loppuneet, niitä olen aiemmin huiskinut vuokaan. Kakku maistuu sentään hyvältä. Edellisellä kerralla se onnistui täydellisesti.

Kaikenlaista

höpöteltävää olisi, mutta eiköhän tämä nyt kerraksi taas riitä. No, sen verran vielä, että olen vaihteeksi innoissani isoäidin neliöistä, jotka näyttävät olevan kova hitti käsityö- ja myös muotimaailmassa tällä hetkellä! Olen tehnyt kasseja ja nyt on tekeillä pontson tapainen jollekin lapsenlapsista, jos joku haluaa sellaisen. Ja penaalin sain ommelluksi eilen samalla, kun ompelin vuorin yhteen kassiin. Kätensä työn näkeminen innostaa - ihanaa, että nuoretkin harrastavat käsitöitä - ja jopa lapsenlapset, olen siitä tosi iloinen!

Tänään on 43 vuotta siitä, kun menimme Arin kanssa naimisiin. Ja olen ehtinyt olla Seponkin kanssa jo 5 vuotta naimisissa ja sitä ennen leskeyttäkin nähnyt. Elämä on ollut rikasta. Ja tuskin se tästä köyhemmäksi käy - ehkä hitaammaksi, mutta siten näkee paremmin lähelle, sanotaan.

Voi hyvin ja siunatusti, rakas lukijani! Rukoilen puolestasi - kiitos jos sinäkin muistat minua!