23.04.2022 - Ehtookellojen soitua

Hetken ehdin kirjoittaa ennen kuin alamme lukea Sakarjan kirjan viimeisiä lukuja mieheni kanssa ja sen jälkeen Galatalaiskirjeen selitystä Lutherilta. Vanha Testamentti on siis pian lopussa, jolloin aloitamme toista kertaa Uutta Testamenttia. Yhdessä lukeminen on mitä antoisinta ja ihaninta yhdessä puolison kanssa - ja etenkin Raamatun lukeminen! Galatalaiskirjeessä puolestamme olemme edenneet myös loppupuolelle, enää vajaa 200 sivua jäljellä, yli 500 on selätetty. Välillä emme voi olla nauramatta Lutherin hersyville ilmaisuille.

Viikko on vierähtänyt

nopeasti. Kuulemma tähän ikään kuuluu, että aikoo, aikoo, mutta ei saa tehdyksi. Juuri sellaiseksi tunnen itseni. Ja tavanomaiset rutiinitkin tuntuvat välillä täysin turhilta, kuten esimerkiksi jokailtainen pesulla käynti. Mutta kääntäen: on todella ihanaa, kun kykenemme itse peseytymään ja huolehtimaan itsestämme. Se ei ole itsestään selvää.

Se on tullut mieleeni

jälleen tälläkin viikolla. En ole varma, oliko minulla vajaa viikko sitten tia-kohtaus nukkuessani, vai mistä oli kyse. Näin unta, että minulla oli migreeni enkä pystynyt puhumaan. Heräsin ja kerroin miehelleni. Tämän jälkeisinä päivinä takaraivossani tuntui kuin pieniä sähköiskuja, sätimistä, muutaman päivän ajan, mutta se onneksi väheni ja on loppunut nyt kokonaan. Vasta päiviä jälkeen päin tia tuli mieleeni. Sehän on siis aivoverenkiertohäiriö, jolloin puhekyky voi mennä hetkellisesti, ja se on ollut minulla kahdesti nelisen vuotta sitten. Tuo unessa tapahtunut kyvyttömyys puhua oli saman tapainen kuin toinen aiemmista.

Sätiminen

oli sen verran reipasta, että heräsin yön aikana aina, kun päähän napsahti isku. Kuoleman todellisuus tuli mieleeni. Miten se voikaan olla meille niin etäinen ja vieras asia, vaikka se voi tapahtua koska hyvänsä, kenelle hyvänsä, missä hyvänsä? Varmaan siksi, että kuolema on vihollisista viimeinen. Se on niin lopullinen ja tästä maailmasta erottava asia, että sitä on jotenkin mahdotonta käsittää. Onneksi kasteen armossa ja uskossa Jumalan Sanaan voin omistaa Raamatun lupaukset, senkin, joka sanotaan Roomalaiskirjeen 8. luvun lopussa:

...me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Uskotko sinä tämän, hyvä lukijani? Mikään ei ole tärkeämpää kuin Kristuksen sisäinen tunteminen, sen koin ennen uskoon tuloani nuorena, kun yritin puhua lapsille Jeesuksesta ja käsitin, etten tunne Häntä, josta puhun. Emme ymmärrä Raamattua muuten kuin uskossa. Se on salattu ja vain Jumalan viha hyökkää vastaan sitä lukiessa ilman uskoa. Ja Jeesus lupaa, että anova saa, etsivä löytää. Minäkin löysin, sinäkin löydät, hyvä lukijani, jos et ole vielä löytänyt.

Tällä viikolla

olen ilokseni kävellyt joka päivä ulkona. Toivon, että vähitellen pääsen jonkin sortin flow-tilaan kävelyssäni. Tarkoitan, että teen sitä mielelläni enkä hampaat irvessä yritä saada itseäni liikkumaan. Itse asiassa nyt jo tuntuu mukavalle päästä ulos. Eräänä päivänä kävelin varmaan 13 km, kun vein auton huoltoon ja katsastettavaksi toiselle puolelle kaupunkia luottopaikkaan ja iltapäivällä kävelin hakemaan sen takaisin mieheni kanssa. Sää oli silloin mitä ihanin, todella keväinen.

Tänään kävin toistamiseen

katsomassa uimarannalla, joko meri kohta avautuu, mutta näkymä oli vielä sangen talvinen. Vielä pitää odottaa. Hautausmaalla kävimme Sepon kanssa eilen ja laitoimme havut pois ja toimme lyhdyn varastoon kesäksi.

Keväällä istutin kukkasipuleita

kuppulalle talon alanurkalle ja valkosipuleita niiden viereen varoitukseksi myyrille. Muutama hassu krookus lepattaa nyt kuppulalla ja viime syksynä bongaamamme tammi on edelleen hengissä kuppulan toisella puolella. Seppo teki sille roskiksesta bongaamastaan tiskikaapin ritilästä suojuksen. Tammi on ihan vauva vasta, noin 20 sm. Mutta syksyllä istuttamani narsissin sipulit ovat vuorimännyn alla kukkineet kauniisti jo hyvän aikaa. Ne ovat oikein ilo silmälle.

Sain väännetyksi itseäni

niskasta sen verran, että tein pitsaa taas tänään. Sen jälkeen paistoin vielä banaanileivänkin. Se tosin juuttui kiinni vuokaan, mutta irrotin sen kauhalla eikä se hullummalta maistu. Ja gluteeniton leipätaikina on nousemassa isossa kulhossa kylppärin lämminvesiputken takana. Eniten pidän juuri gluteenittomasta leivästä, muusta ei niin väliä.

Sainhan minä eilen tehdyksi siemenleipääkin. Aamulla aioin tehdä, mutta illalla vasta sain aikaiseksi. Hyvää siitä tuli, mutta sitäkin enemmän pidän em. gluteenittomista sämpylöistäni, jotka onnistuvat oikeastaan joka kerta.

Tekstit on luettu,

mies teki kofeiinitonta kahvia minulle ja kohta pitäisi pinkaista pesulle ja nukkumaan. Aamulla kipaisemme messuun, jos Herra suo. Varmaan pyörällä, sillä auton perä on täynnä kesärenkaita. Haimme ne varastosta tänään ja ensi viikolla keskipoikani lupasi vaihtaa pois talvirenkaat. Olemme muuten saaneet parkkipaikan sijaan autollemme paikan katoksen alta. Vielä en ole mosauttanut sementtitolppaan ja yritän varoa jatkossakin siihen törmäämästä. Kun kyseinen katos on tehty, autot ovat varmaan olleet järjestään pienempiä. Onneksi meidän viereinen auto on usein poissa, joten osuminen omaan koloon on vähän varmempaa.

Toivotan iloista ja siunattua

sunnuntaita ja tulevaa viikkoa. Olkoot päiväsi täyttä elämää, sitä tavallista ihanaa arkea, arvoisa lukijani!