19.12.2020 - Kirjoittaminen on mukavaa

Lauantainen aamuhetki neljännen adventin kynnyksellä. Nousin ennen kahdeksaa ja olen touhuillut hauskoja kotihommia. Lukenut Raamatusta 9. luvun Heprelaiskirjeestä ja 19. luvun Sananlaskuista. Laittanut juuren pöhisemään, jos vaikka tekisin paahtoleipää, jota en ole vielä kokeillut. Olen syönyt puuron, juonut vasta kupin kahvia ja ennen kaikkea tehnyt pienoisen muistomatkan enkeleiden myötä.

Toimme

eilen kellarista laatikot, joihin olen säilyttänyt enkeleitä, joita olen saanut vuosien varrella. Harmi, etten ole hoksannut laittaa kaikkiin vuosilukua, mutta joissakin on. Olen saanut enkeleitä ystäviltä, lapsilta, opettajaltani ja jopa henkilöiltä, joita en muista, vaikka nimi lukee enkelin ohessa. En ole ottanut enkeleitä esiin moneen vuoteen, ja itse asiassa niitä täytyy olla vielä yksi laatikko kellarissa, sillä joulun päähahmot puuttuvat ja enkeleitäkin on ollut enemmän. Täytyy siis könytä miehen kanssa uudestaan kellariin tutkimaan laatikoita.

Hain toisen kupin kahvia

ja pullan sen kera. Sokerittoman. Yritän karttaa sokeria, kuten olen monesti kertonut. Se ei poista sitä ongelmaa kuitenkaan, etten söisi suklaata kun tarjotaan tai vetelisi kakkua oikein olan takaa, jos sitä on pöydässä. Mutta yritän karsia makeaa kotisyömistä vähemmälle. Sain eilen parilta lapselta suklaarasian. Yksi lahjan tuoja ehdotti, että avattaisko se heti, mutta en suostunut, sillä ehdotukseen sisältyi ilmeinen vihje.

Työviikko on taas takana

ja se meni kuin siivillä - miten se voikin mennä niin nopeasti! Olihan minulla vapaapäiväkin keskiviikkona. Tein pitkähkön lenkin Onkilammen ympäri. Jostain syystä minun tuli tavattoman kuuma, vaikka olin pukeutunut mielestäni säähän sopivasti. Kävin apteekissa, parissa putiikissa, heittämässä kirjoja kirjaston palautusluukkuun - kaikki tässä nurkan takana Palosaarella. Kun tulin kotiin ja ryhdyin lounaalle, alkoi migreeni. Sitä sitten pitelin iltaan asti.

Olin kuitenkin aika tyytyväinen,

sillä näin minulle taas järjestettiin lepopäivä. Pää oli sen verran kipeä, etten viitsinyt lukea, joten lähinnä loikoilin enkä tehnyt mitään. Käsivarret ovat nekin vaihdellen särkyiset, mutta mitäpä tuosta. Kipu ei estä minua toimimasta, jos tahdon. Ja onnekseni mies sekoittaa taikinoita, sillä leipää toki teen monesti viikossa. Itse syömme sitä paljon ja jaan sitä muillekin. Tänään taidamme syödä maksalaatikkoa, jota söin myös keskiviikon vapaallani.

Mies keitti

kattilallisen spagettia jonain päivänä. Itsehän olisin keittänyt vähemmän, joten jatkojalostin sitä seuraavana päivänä ja sitä on vieläkin. En ole varma, haluanko tehdä siitä vielä jotain vai heitänkö pois. Ruuan pois heittäminen ei oikein sovi minulle, tuntuu väärälle.

Töissä lasten kanssa

lenkkeillessämme olen opettavaisesti kerännyt maskeja tikun nokassa roskiksiin. Samoin olen osoittanut tupakantumppeja maassa ja kertonut tupakan vaaroista. Jospa jollekin  naperolle jäisi mieleen ja muistaisi sitten, kun aikoo sytyttää ensimmäisen tupakkansa. Perusasioiden hokeminen on minusta tärkeää, se on perusta myöhemmälle elämälle. Torstaina kävimme sytyttämässä Arin haudalle kynttilän. Kuljimme hämärän, lumisen hautausmaan läpi. Kelloja soitettiin, jollakin oli hautajaiset. Kaksi hautaa näimme kaivetun. Paluumatkalla kävimme kahvimyllyllä kiipeilemässä. Lapset kiipeilivät, minä en.

Perusasioista puheen ollen

en muista, että omat lapseni olisivat pesseet käsiään vessan pytyssä, mutta aktiivinen unohtaminen voi olla mahdollista joidenkin asioiden kohdalla. Nyt kuulin, että jollakin perikunnastani on sellaisia taipumuksia. Samoin tavoitin eilen töissä erään bambinon vessankopista pyyhkimässä käsiään vessapaperiin. Heräsi kysymys, mistä ne olivat kastuneet. En halua tietää, joten olin muina miehinä.

Tänään harjoittelen

läpi huomiset virret. On vielä paastopyhä, joten virsiä on vain viisi ja lyhennetty messukaava, koska pastori joutuu pitämään kaksi messua, että alle 20 henkeä ei ylity. Menemme klo 9 messuun ja toivon totisesti, ettei migreeniä ole aamulla. Minulla on kirkkokukat ostettuna, violetteja joiden-nimeä-en-muista, vaikka ne ovat ihan tuttuja. Käymme myös autoajelulla, ainakin viemässä muoviroskat keräyspisteeseen ja luultavasti kaupassakin.

Töissä on ollut

haipakkaa, koska kristillinen koulu muuttaa ylempään kerrokseen ja me saamme vähän lisää tilaa päiväkodille. Mieskin on ollut talkoissa siellä koko viikon työpäiviensä lisäksi. Lapset jäivät joululomalle, mutta olemme töissä vielä aattoon asti. Joitakin lapsia on hoidossa. Siivoamme paikkoja, vaihdamme lakanoita lasten vuoteisiin tammikuuta varten, pesemme entisiä. Siirrämme varastomme uusiin tiloihin. -Lähin työparini lähtee opiskelemaan, ja saan uuden, kuitenkin tutun työparin. Muutokset ovat aina hyväksi, niin ikävä kuin onkin luopua saumattomasta yhteistyöstä Heikun kanssa. Mutta uusi tilanne avaa uusia mahdollisuuksia, siitä olen varma.

Mies on toivonut

joululahjaksi suojavaatetta pyörän etukoriin. Käyn mittaamassa korin ja teen sellaisen. Vähän reunoja, jokin systeemi, että kangas pysyy paikoillaan. Tarkoitus on lähinnä, etteivät tavarat lennä tiehensä, kun ajelee menemään. Otan sanomalehden tai vastaavan, että saan soikean korin mitatuksi juuri sopivaksi taittelemalla paperin reunoja myöten. Itselleni on tulossa lahjaksi toinen kukkavalo. Olohuoneeseen mies on jo laittanut sellaisen.

Pyykkikone lauleskelee,

on aika jatkaa päivän matkaa. Tulevalla viikolla käymme ainakin lasten ovilla, hautausmaalla ja joulusaunassa. Tavannemme myös lasten perheitä, mutta pääasiassa olemme kotona, lepäämme ja nautimme joulurauhasta. Olen onnellinen ihminen.

Siunattua joulun odotusta ja Joulua, arvoisa lukijani!

Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. -Joh 3.16