11.11.2020 - Aamuhämärä

Eilen tein jälleen sen, mitä minun ei pitäisi. En malttanut jättää romaanin lukua kesken. Lopetin sen puolilta öin. Sitten valvoin tunnin aivan virkeänä, kunnes otin melatoniinia ja sain viimein unen. Tiesin tuon, mutta siitä huolimatta luin ja luin vaan. Eikä siinä kaikki. Melatoniinin kyytipojaksi join lasin maitoa ja söin voileivän. Olen taas alkanut juoda maitoa, kun en huomannut maidottomuudessa vaikutuksia.

Vapaapäivä,

sen takia uskalsinkin ottaa riskin. Sentään sain lojutuksi vuoteessa melkein kahdeksaan. Mies lähti töihinsä ennen sitä. Itse olen toimittanut kotiaskareita, niitä tavallisia. Käynyt varaamassa kuivaushuoneen, laittanut pyykkikoneen päälle - on pian valmis. Laittanut astianpesukoneen valmiiksi ja päälle. Tiskannut isot kipot, pyyhkinyt tasoja. Pedannut sängyn. Niin, ja olen myös pukeutunut! On tullut mieleen, miten tärkeää se on, että kykenee itse huolehtimaan itsestään. Toki se tuli minulle selväksi jo vuosikymmeniä sitten, kun Ari sairastui. Mutta välillä tulee tuskailtua muka sitä, kun pitää naamakin pestä, ja hiuksetkin menevät takkuun. Ei aina muista olla niin kiitollinen kuin olisi syytä.

Vein pyykit

kuivaushuoneeseen. Saavat heilua siellä puoleen päivään kaikessa rauhassa.

Ulkona on hämyinen, kostea aamu. Eilen oli pakkasyön jälkeinen sää, kävelin sauvat heiluen töihin ja niin teen varmaan huomennakin, kun menen seitsemäksi töihin, kuten pääasiassa nykyisin menen. Lähden kirjoitettuani pyöräilemään kauppaan ruokaostoksille. Saamme näillä näkymin pari innokasta piparileipuria lauantaina, joten suunnittelen jo hiukan ruokalistaa. Ei maksalaatikkoa tällä kertaa. Saarukka tykkää siitä, mutta Amanda ja Tiutau eivät, mikä kävi ilmeiseksi. Jälkimmäinen kieltäytyi viimeksi sitä syömästä, sen sijaan Amanda, 5v, ilmoitti äidilleen tämän tultua, että minä söin kaikki, vaikka en yhtään tykännyt.

Eilen autoilimme

keskipojan syntymäpäiville, 35vuotta, mikä kertoo vahvasti omastakin iästäni. En tahdo uskoa, että työkaverini ovat tuon ikäisiä. Kerrankin sanoin yhdelle heistä, että "meidän ikäinen", kunnes tajusin, että kyseessä oli vain minun ikäiseni henkilö, ei hänen. Kun tuon tajuan hetkittäin, yritän olla vaatimatta itseltäni liian paljon. Saan väsyä, saan levätä, saan vaan ollakin. Kuten tänään, kun pidän vapaapäivää. Tarvitsen hengähdystaukoa, vaikka työni on juuri sitä, mitä haluan tehdä.

Luin juuri

lööpistä, että tutkimuksen mukaan lapset eivät kärsi pitkistä hoitopäivistä päiväkodissa, jos ja kun siellä on turvallinen ja luotettava aikuinen. Olen samaa mieltä, joissakin tapauksissa. Mutta on lapsia, jotka itkevät ja kaipaavat vanhempiaan, kun hoitopäivät ovat pitkiä ja sylissä pidettäviä ja huomiota tarvitsevia on liian paljon suhteessa hoitajiin, vaikka näitä olisikin lain vaatima määrä. Lapset ovat erilaisia ja myös kodit ja perheet ovat erilaisia. Vanhempien työ, kellä sitä on, vaatii nykyään enemmän ja enemmän. Some-elämä kuormittaa. On vaikea olla sen ulkopuolella ja välillä tavoittamattomissa työnkään suhteen. Lapsiperheet tarvitsevat rukousta, vanhemmat viisautta.

Lähden ulkoilemaan,

toivotan Jumalan siunausta tänä keskiviikkona, ja myös tulevina päivinä, arvoisa lukijani!

Minun aikani ovat sinun kädessäsi, Jumala.