10.09.2020 - Torstain toivotut

Tulipas yhtäkkiä niin väsy, että piti syödä monta voileipää. Väsymys on siitä surkea homma, että silloin ahdan ruokaa kuin viimeistä päivää. Ikään kuin se helpottaisi väsymystä. Taitaa vain lisätä. Mutta ehkä minä nyt lopetin ahtamisen.

Keskiviikon

vapaa oli mielettömän ihana. Kävin uimahallissa pitkästä aikaa. En rehkinyt liikaa, uin vain puoli kilometriä, Kävin saunassa. Kävelin kotiin rannan kautta, minulla oli sauvat mukana. Mahtava olo, mitä ihanin sää!

Kukkasia

minä kerään joka paikassa ja paikasta. Tänään olimme lasten kanssa retkellä töistä sairaalan puistossa, jossa on marjapensaita, puisia kotieläimiä. Harmittaa, kun lapset eivät vieläkään erota lammasta ja lehmää toisistaan. He kyllä tietävät, miten kukin ääntelee, mutta ilmoittavat onnellisena lehmän olevan lammas.

Sielläkin poimin kimpun

ja laitoin sen pöydälle, lammen rannalla, jossa entiset kukkaset olivat kuihtuneet. Monia muistoja tulee mieleen siellä lammella. Vietinhän siellä lukuisia kesiä Arin kanssa ulkoillen.

Luin mainion

kirjan, Jaakko Haavion viimeiseksi jääneen. Hän sanoi, että vanhana ei enää ajattele tulevaisuutta eikä paljon käsillä olevaakaan hetkeä. Muistot ovat tärkeitä ja mitä enemmän ikää tulee, sitä syvemmälle muistoihin ihminen sukeltaa. Mieleen tulee yllättäviä pieniä muistoja kaukaisilta ajoilta. Mielessäni on ajatus:

Päivä tyyntyy iltaan.

En muista onko se jostain laulusta, runosta vai mistä. Tuskin Raamatusta kuitenkaan. Mutta miten totta se on! Askeleet alkavat hidastua. Enää en jaksakaan niin paljon kuin aiemmin, eikä se kumma kyllä huolestuta edes. Totean sen vain. Tosin monesti kyllä tekisi mieleni tehdä kaikenlaista, mutta en vaan jaksa.

Muistan usein

erään kollegan. Hän oli kai ikäiseni, kun hän ilmoitti päiväkodissa, että tästä lähtien hän on sitten vain iltavuorossa. Hän tykkää olla lasten kanssa ulkona eikä jaksa suunnitella. Voi, miten ymmärränkään häntä! Minäkään en jaksa olla kiinnostunut tulevista koulutuksista, uudistuksista ja sellaisesta. Jokapäiväinen työ riittää ja näin on hyvä.

Työyhteisössä on tarpeen, että on kaikenikäisiä kuten meillä on. Minä olen vanhin, nuorin on 22v ja muut nelissäkymmenissä. Voisin siis olla toisten äiti, jonkun isoäiti. Ei kai siis ihme, jos olenkin väsynyt ajoittaiseen meluun ja hälinään, joka sakeuttaa ajatuksiani.

Viikonloppuna

vietämme onnellista perhejuhlaa. Nuorin lapsenlapseni kastetaan Jeesuksen opetuslapseksi lauantaina. Saan soittaa virret, olen siitä oikein iloinen. Olen luvannut leipoa pitsaa. "72 h pitsataikina" on kellarissa muhimassa ja valmiina paistettavaksi lauantaiaamuna. Kävimme miehen kanssa kaupassa ja ostin tykötarpeita pitsantäytteeseen. Toivon, että siitä tulee maukas.

Aika mennä

pesulle. Suihkukopin jynssäys on tänään sen lisäksi. Pesen sen kerran viikossa. Eilen en muka jaksanut, joten tänään se on edessä. Niin se on, edestään löytää, jos tekemättä jättää.

Raamattua luimme jo ennen kaupassa käyntiä. Mies katsoo elokuvaa, menemme nukkumaan varhain, että jaksan nousta kuudelta. Huomenna on monta tärkeää juttua töissä ja muutakin rukoiltavaa, joten uskossa ja iloiten eteenpäin!

Siunattua loppuviikkoa, arvoisa lukijani!