14.08.2020 - Flunssa...

Makailen lempipaikassani, omassa kesähuoneessani, parvekkeella. Eilen tuli kuin seinästä vaan kurkku kipeäksi ja yön aikana olen heitellyt troppia naamaan ja yrittänyt karkottaa tautia. Illalla pureskelin valkosipulia sekä hunajan kera että paljaaltaan. Ei ainakaan heti tepsinyt. Lampaanfällyn päällä lojun, toinen on polvillani ja sen päällä läppäri, jota napsuttelen tällä hetkellä.

Koronavirus

on ikävänä peikkona taustalla jokaisessa aivastuksessa, jonka joko itse kajauttaa tai joku toinen. Päiväkodissa alkoi tavanmukainen kuumeflunssa, ja arvelen omani olevan samaa perua. Olenhan niistänyt lapsia ja pitänyt sylissä. Nyt odotan soittoa terveyskeskuksesta, josko kehottavat koronatestiin. Jo puhelujonot ovat melkoiset, kun ihmiset soittelevat kehotusten mukaan. Pari päivää sitten vanhentunut reseptini piti saada uusituksi. Olin tunnin puhelinjonossa, kunnes hoitaja ehti sulkemisajan kynnyksellä vastata. Lääkäri oli onneksi uusinut reseptin seuraavana päivänä, joten kilpirauhanen sai tropit ajoissa.

Työviikko

meni mukavasti, näin alkuun on monenlaista sähläystä niin kuin aina, kun pitää saada hommat uusille raiteille. Korona vielä lisää kaikkien huolta ja on seurattava uusia määräyksiä ja kehotuksia. On ihanaa, kun sää on ollut vielä kesäisen lämmin, vaikka aamulla takki on tarpeen töihin polkiessa ja ilmassa on syksyn henkäystä varjopaikoissa.

Tänään kuitenkin

aion loikoilla ja tropata itseäni. Olen jo juonut runsaasti hunajateetä ja pyydän miestä käymään kaupassa ja hakemaan inkivääriä. Aamulla, kun pureskelin leipää, kuului ikävää narskuntaa suussa. Aivan oikein. Yhdestä hampaasta tuli syödyksi osa paikasta. Nyt on pari koloa jo odottamassa uutta täytettä. Jonot vaan eivät terveyskeskuksessa liiku, niin että pääsisi edes jonoon. Ja flunssaisena ei pidä edes yrittää päivystykseenkään.

Kesän lopulla

ajattelin, että eläköityminen voisi olla mukavaa. Mutta työn alkaessa sekin kuitenkin tuntui hauskalta. Päivässä on oltava rytmiä, olipa työssä tai eläkkeellä tai työttömänä. Itseänsä on pakko liikuttaa, jos mielii pysyä terveenä.

Minulla meni viikko sitten yhtäkkiä toinen jalka melkein alta, kun nivuseen pisti kipeästi. Sitä tapahtui monta kertaa. Ystäväni mainitsi sivulauseessa, että kannattaa tehdä niitä jalan kiertoliikkeitä jossa jalka nostetaan ylös, taivutetaan sivulle ja sitten alas. Tein muutaman kerran heti ja myöhemmin joka päivä silloin tällöin. Pistämiset ja jalan alta menemiset loppuivat siihen! Olin unohtanut tuonkin tarpeellisen liikkeen.

Töissä,

jos ja kun lapset nukahtavat, teen lattialla muutamia venytyksiä, että pysyisin työkunnossa. Vuoden takainen jännetuppitulehdus on sekin osoittanut uusimisen merkkejä, kädessä oli jopa patti peukalon tyvessä. Hieroin kättä ja tein kaikenlaista temppua, niin että siihen tuli mustelma... Mutta nyt patti on hävinnyt ja käsi tuntuu aika käyttökelpoiselta! Kiitollinen!

Tästä tuli

nyt melkoinen sairauskertomus. Mutta minkäs teet. Ja kuitenkin on kysymys pikkujutuista. Niistä meidän elämä muodostuu. Sitten kun tulee jotain kaaosmaista, kaikki nämä pikkujutut asettuvat eri uomiin. Ihmisen elämän ongelmat voisi mielestäni luokitella vaikkapa numerolla Yksi. Jokaisella se Yksi täyttyy. Jollakin isosta katastrofista, esimerkiksi vakavasta sairaudesta, jolloin muut asiat joutuvat vähemmälle huomiolle pakostakin. Jos taas jollakin ei ole mitään "ongelmia", saattaa katkennut kynsi saada melkein itkun silmään. Näin karrikoiden ilmaistuna.

Vastaavasti

jokaisella on voimia sen ykkösen verran. Jos revittää itseään yli sen ykkösen, lasku tulee jälkijunassa. Sitten vaan ihmettelee, mikä väsyttää, kun en ole oikein mitään tehnyt. Itsellänihän on siitä paljon kokemusta. Jumala toki auttaa ja antaa voimia, mutta hän on kuitenkin luonut ihmiselle rajat, joiden yli tai ali mentäessä voi tulla ongelmia.

Koen,

että elämäntyöni ja -tehtäväni oli avioliittoni Arin kanssa. Se oli päätyöni ja yksi suuri tarkoitus elämälleni. Olen Jumalalle ylettömän kiitollinen, että hän varusti minut kaikella taidolla, viisaudella ja rakkaudella, jota tarvitsin. Toisaalta näin myös omat rajani, miten heikko ja rajallinen olen. En voi kerskua, että minä se vaan rakastin. Kyllä se kaikki hyvä tuli Jumalan sydämeltä, jolla hän meitä rakastaa ja haluaa hoitaa heikoimmatkin lapsensa.

Myös lapset,

jotka Jumala minulle ja Arille antoi, ovat saaneet Hänen täydellistä rakkauttaan ja hoitoaan. Minä olen ollut vajavainen ja puutteellinen, mutta rukouksen, ja erityisesti ja Jumalan antaman rakkauden avulla lapset ovat varttuneet aikuisiksi, perustaneet ihanat perheensä. Jos alat vihertää kateudesta, hyvä lukijani, tai koet, että kylläpä siinä nyt kehutaan, on hyvä muistaa, että asioilla on aina monta puolta. Kukaan ei täällä pääse ilman vastuksia tai taakkoja. Niitä on ollut meidänkin perheessä runsaasti, ja on varmasti jatkossakin, mutta lupaahan Jumala, että:

Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.

Vihertämisestä puheen ollen,

itse olin suorastaan kateellinen, kun ystäväni oli saanut ihanan kesähuoneen mieheltään syntymäpäivälahjaksi. Se oli aivan täydellinen. Minun parvekkeeni on minun kesähuoneeni, mutta täältä ei ole näköaloja viljapelloille ja metsiin. Elämä on sellaista, ettei kukaan saa kaikkea. On siunattu asia, jos ja kun tyytyy siihen, mitä saa, sillä Jumala on luvannut antaa kaiken, mitä tarvitsemme - ei kaikkea, mitä haluaisimme! Ja ainahan mielikuvituksessaan voi suunnitella vaikka mitä itselleen, neuvoi mies - ei maksa mitään ja mielikuvia voi muuttaa, jos oma kehitelmä ei enää miellytäkään.

Mies haki

autosta minulle fisherman`s friendejä eli väkeviä pastilleja ja lähti laittamaan koria pyöräni takatuuppariin. Siunattu, ihana mies! Kysyin aamulla, onko hänellä mitään suunnitelmia tälle päivälle. Mies aavisti, että kohta tulee ehdotuksia, jos ei niitä löydy. Nauratti, kun hän luetteli täydellisen listan. Hän alkaa oppia, että olen melkoinen työllistäjä. Hänellä on pöydällään aurinkolasieni vitjat, jotka olen katkaissut ja jotka hän korjaa. Kellon remmin olen onnistunut tempaisemaan poikki monta kertaa ja sekin odottaa taas korjaamista. No, en minä sentään mikään orjuuttaja ole, vaan teen itsekin yhtä sun toista kotimme eteen.

Jostain syystä äitini kysyi käydessämme monta kertaa mieheltäni, miten hän pärjää minun kanssani. Hän ei tosin muistanut jo kysyneensä monta kertaa. Tuollainen kysymys tuntuu oikeastaan ikävältä, sillä sehän viittaa siihen, että minun kanssani on vaikea pärjätä, että olen tosi hankala. Luulisin kuitenkin jotain oppineeni elämässäni. Mutta tottahan se on, etten ole mikään vetelä lepsuilija. Jos joku on sitä mieltä, kertokoon!

Toivotan siunattua viikonloppua, arvoisa lukijani! Jatkan loikoilua ja hunajateen latkimista litrakaupalla ja laukkaan vessassa vastaavasti kuntoiluksi asti.