17.07.2020 - Parvekesää!

Parveke! Kesää!

Pääsääntöisesti olen vaan ihan onnellinen, mutta toisinaan tulee sellainen onnentunne suorastaan. Esimerkiksi eräänä päivänä, kun tulimme jostain, ja kävelimme portaita. Miten ihana mennä kotiin! Tänä aamuna taas, kun olin keittiössä leivoskellut, tuli lämmin ja tulin tänne parvekkeelle. Täällä oli noin 20 lämmintä, siis vähän viileähköä, kukkasia, joita saan omasta punkastani katsella kuten sinistä taivastakin viereisen talon ohesta sekä koivuja, jotka tuulessa huojuvat. Onnellista elämää, kiitollinen mieli. Miehelle sanoin, kun hän heräsi: kiitos, kun ostit meille tämän kodin, kiitos paljon! Kiitos, kun elät ja asut täällä ja saan jakaa elämääni kanssasi!

Eilen

oli jälleen ihana päivä. Vaikka sanon näin, se ei tarkoita, etteikö pohkeita pakota, kun olimme kävelemässä rappusia monta päivää sitten. Miehen pohkeita pakotti vain pikkuisen aikaa, mutta minulla ne ovat kivikovat edelleen ja kävely on vähän tönkköä, vaikka olen muka vähän venytellytkin. Se ei myöskään tarkoita, etteikö väsytä aika lailla usein ja etteikö käsivarsia juimi aika ajoin. Nämä eivät estä kuitenkaan iloitsemasta kesästä ja mukavista asioista.

Aamusella,

siis eilen, teimme pienen kävelyreissun lähikauppaan kyselemään miehen odottaman paketin perään. Ei tietoa paketista. Jokin antenni se oli yhteen radioon. Lounaan jälkeen hurautimme autolle tallille. Mies pakkasi pari radiota tai mitähän vastaanottimia tai kapistuksia lienevät olleet, ja minä imuroin auton. Luin romaania kännykästä ja istuin tallin seinustalla hetken, kunnes autoin paketin teippaamisessa ja ajoimme matkahuoltoon. Sain auton puun varjoon, mies kärräsi paketin sisälle ja palasimme kotiin.

Iltapäivällä

hyvä ystävätär haki minut autolla, retkikamppeet mukana, ja pöräytimme lähirantaan. Sää oli mitä ihmeellisin: tuuli aika reippaasti, mutta ei kylmästi. Olimme kolmisen tuntia pikinikillä, kahvittelimme, juttelimme, rukoilimme ja löhöilimme. Ei ollut kuuma, ei kylmä. Lopulta vanhat luut ja lonkat pakottivat meidät normielämään eli lähtemään rannalta kotiin. Sain kolmiosaisen Mustosen kirjan luettavakseni ja annoin oman vastaavan, mutta eri romaanit sisältävän opuksen Odelle ja niin me saamme jatkaa kesäistä lukemista kumpikin tykönämme. Olipa suloinen iltapäivä!

Keskiviikkona

tyttären tyttäret olivat meillä ja lähdimme Laivapuistoon. Se on vetonaula noille lapsille, siellä on paljon tekemistä. Niin nytkin.

Kotona puolestaan miehen hankkima leikkiautojen tankkauslaite oli mitä mukavin uusi lelu. Kun mies sen osti kirpparilta, myyjä yritti kovasti selittää, miten siitä on hauska juoda "teräviä" iltasella ystävien kanssa. Meidän parhaat terävät on siinä, kun mies tankkasi neitien auton kyytiin "pläts, pläts, pläts" lättyjä ja "lörö, lörö, lörö" limsaa ja mitä milloinkin. 

Ikävä kyllä

maksalaatikko ei tehnyt kauppaansa neideille. Toinen ei syönyt ollenkaan maistamisen jälkeen, toinen kertoi heti äidilleen, kun tämä tuli, että "mamma, jag tyckte inte, men jag åt alt!"  Ei hän tosiaan valittanut yhtään, pisteli menemään, mutta lisää ei halunnut - ymmärrettävästä syystä. Luulin, että maksalaatikko olisi kova sana, sillä se on Saarukan lempiherkkua. Yritän muistaa, mistä kukin pitää, mutta kun ne mielihalutkin vaihtelevat. 

Luin Amandan, 5v, valitsemia kirjoja unikirjoiksi ja Tiutau, 3v, nukahti. Amanda jatkoi itsekseen lukemista sen jälkeen, sillä hän on jo kauan osannut lukea itse ja askarrellakin hän ennätti ennen kuin Tiutau heräsi.

Tänä aamuna

leivoin briossia, uusi kokeilu. Pitkot ovat kohoilemassa. Katsotaan, koska pääsen paistamaan niitä ja leipiä. Mukava olla kotona, nauttia kesästä ja lomasta vielä muutama viikko. Lämmintäkin on luvassa. Luulen, että lähdemme pyöräilemään jossain vaiheessa. Strömsössä tekisi mieleni käydä. Sinne on 8 km meiltä. Uimassa kävin eilisiltana, kuten melkein joka päivä. Vesi oli 21-asteista, sanoi rouva, joka uiskenteli mittari kourassa. Uimaan ei saa mennä yksin, sanotaan rannan kyltissä. Mies on mukanani aina, mutta hän ei ui koskaan, vaan käppäilee rannalla, keräilee roskia tai soittelee kavereille sillä aikaa, kun rouva polskuttaa.

Hesekieltä

tänä aamuna lukiessani kännykästä täällä parvekkeella huomasin ensi kerran, että Tyyron kuningasta sanottiin viisaammaksi kuin Daniel! Kuitenkin tämän kävi huonosti, sillä hän piti itseään jumalana ja luotti itseensä ja omaan viisauteensa. Meidän viisaudellamme ei ole merkitystä, jos luotamme siihen. Kaikki viisaus, mitä meillä on, jos on, on Jumalan antamaa, eikä meidän tule luottaa siihen kuten ei itseemme muutenkaan. On hyvä olla aina epävarma itsestään, mutta Jumalassa täysin varma ja luottavainen. Koska:

En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.

Jos siis olemme Kristuksessa, hänen omiaan, meillä on käytettävissämme kaikki viisaus, ja sitä annetaan meille sen verran ja silloin kun sitä tarvitsemme. Me emme voi ottaa mitään, mitä meille ei ylhäältä anneta. Mutta me saamme kaiken sen, mitä tarvitsemme ja mitä Jumalamme näkee hyväksi meille antaa. Kuitenkin lopulta kaikki tämä maallinen katoaa, ruumiimme kuolee, mutta sisäinen ihmisemme siirtyy Jumalan luo ja elää iankaikkisesti. Nyt jo saamme elää iankaikkista elämää, kun olemme Kristuksessa. Sen ymmärtäminen ja sisäistäminen antaa rauhan ja sisäisen ilon, joka vahvistuu koetuksissa.

Briossit kohoavat

uunissa, kävin kurkistamassa. Taidan keittää aamupäiväkahvit ennen kuin syömme lounaaksi eilistä perunakeittoa. Olkoon kesäinen päiväsi ja mielesi tyytyväinen ja löytäköön levon ja rauhan siinä työssä, minkä Jumala on tehnyt puolestamme, kun hän antoi Poikansa kuolla puolestamme, että me saamme sen, mikä hänelle kuuluu eli paikan Isän luona. Voi hyvin, arvoisa lukijani - mikä tilanteesi onkaan!