04.07.2020 - Toivon varassa

Olen sangen toiveikkaalla mielellä. Korvaa lakkasi särkemästä ja vanhin poika pesueineen on tulossa kyläilemään lähipäivinä ja on useamman päivän. Kenties saan koneen siihen malliin, että voin taas laittaa tänne kuvia - nyt jos koskaan, sillä Jyrki on minun tietokoneeni ekspertti. Hänhän nämä sivutkin on tehnyt ja uudistanut niitä monta kertaa, mistä hänelle suuret kiitokset. En tässä muuten kirjoittelisikaan.

Kesä huljuu

menemään päivä toisensa perästä. Tavallaan on mahtavaa, kun päivät kuluvat, mutta samalla hirvittää, kun ne kuluvat. Ristiriitaista. Kuten sekin, että en millään tahdo uskoa, että minua nuorempi lapsuudenystävä täyttää pian 60 vuotta. Voisin uskoa, että hän on nelikymppinen. Itsekin kuvittelen olevani keski-iän paremmalla puolella, mutta auta armias, että oikein reilusti 60 täyttänyt, se tuntuu yliammutulta! Eipä sillä, etteikö kroppa sitä tietäisi, se kyllä viitsii oikutella.

Viime aamuyön tunnit

nukuin tädiltä ja kummipojalta saamani lampaanvillan alla. Näin kesällä käytän pussilakanaa makuupussina ja säiden viilennyttyä silkkikerrastoa ja yösukkia. Yön mittaan lisäsin villatakin ja lopuksi vielä pyysin miestä tuomaan taljan jaloilleni, kun niitä niin kylmäsi ja mies oli jalkeilla. Sainkin nukutuksi, kun ei enää palellut. Seuraan ilmiselvästi mummuni jalanjälkiä. Enää huivi päähän ja lapaset käteen yöksi, niin olemme kuin kaksi marjaa. Onneksi nukuin mummun kamarissa lapsuusvuosinani, niin sain osviittaa vanhuudenpäivistä.

Mahdanko muutenkin

alkaa käyttäytyä kuin mummuni? Hän otti minulta peitot ja laittoi ne sängyn alle. Minä heräsin, kun tuli kylmä. Isä meni vuorostaan mummun kamariin nukkumaan, ja kun mummu hoiteli hänenkin peittonsa sängyn alle, minä siirryin eri huoneeseen nukkumaan. Mummu sai sen jälkeen touhuilla yöt rauhassa.

Mutta hyvät muistot minulla on mummun kamarin ajoista. Iltaisin nautimme yhteistuumin mummun sängyn alla olevasta pahvilaatikosta omenan tai appelsiinin puoliksi iltaisin, silloin kun mummulla niitä sattui olemaan. Mutta tropit mummu nappasi itse klaffikaapistaan. Hörppäsi joka pullosta tilkan eri vaivoihin. Sitten veisattiin virsikirjasta virret, kaikki, jotka osasimme. Nyttemmin tunnistan lapsuudessa kuulemani virsien sävelmät ja ne tuntuvat ihmeen rakkailta.

Vaivatkin olen perinyt

mummulta ja hänen pojaltaan eli siis isältäni. Heillä oli aina pää kipeänä. Isä söi kilokaupalla asperiinia ja mitä siihen aikaan sitten olikaan saatavana. Hotaa ainakin, mikä sittemmin kiellettiin vaarallisena. Mummu sitoi usein huivin tiukasti pään ympärille ja voivotti, kun päätä pakotti. Hän ammasi minua ja veljeäni, kun olimme pieniä, kunnes aloimme tapella niin paljon, että toinen meistä joutui navettahommiin. Ainakin kerran äiti lähti navettaan ja komensi meitä olemaan tappelematta. Hän jäi kuuntelemaan oven taakse ja ilmeisesti minä aloin messuamaan siihen tyyliin, että hän avasi oven ja minä sain hypätä navettasaappaisiin vastusteluistani huolimatta. Yhden muksun kanssa mummu pärjäsi paremmin. Kun nuoremmat veljeni syntyivät, meillä oli koulutyttö heidän peräänsä katsomassa navetta-ajat ja taisi meillä olla myös minun ja veljeni varhaislapsuudessa.

Minähän olin navettamiehiä

kuulemma jo viisivuotiaana. Naapurin emäntä oli ihmetellyt äidille, kuinka tämä uskaltaa päästää lapsen lehmiä hakemaan. Meillä oli noin 20 lehmää, jotka olivat alkukesän niityllä muutaman sadan metrin päässä navetalta, jonne ne haettiin lypsyn ajaksi. Minä lompsutin saappaat jalassa niitä hakemaan, risu kädessä. Leivoset lauloivat kesäaamuina aina pellon yllä, vattuja kasvoi ojan pientareella tien vieressä. Tien reunoilla oli piikkilanka-aidat, etteivät lehmät päässeet karkaamaan peltoon. En minä lehmiä pelännyt - ja olihan minulla piiska kädessä. Ei sitä yleensä tarvittu, mutta olipa varalta. Eihän toki aina aurinko paistanut, välillä satoi vettä ja oli surkea sää, mutta ne aamut ovat unohtuneet!

Minulla on Arabian kippo kynätelineenä. Se oli aikoinaan meillä navetassa. En muista, mitä siinä säilytettiin, mutta se oli hyllyllä navetan puolella, ei kodassa. Vieläkin muistan sen tuoksun vai hajuko se lie ollut, kun näen tuon astian. Nyttemmin vastaavat kipot maksavat monta kymppiä kirpputoreilla, mutta minulle riittää tuo yksi.

Tällä viikolla

olemme rehkineet jonkin verran ja se tuotti suurta iloa. Pyöräilimme lentokentän lähellä olevalle kirpputorille ja matkaa kertyi 28 km yhteensä. Eväitä söimme mennen, tullen Vanhan Vaasan raunioiden tienoilla. Kahvia ja aamulla paistamaani ciabataa. Maistui hyvältä. Oli tuulinen, raikas sää, ja siitä reissusta sain ilmeisesti kurkkuni kipeäksi korvasäryn lisäksi; jälkimmäinen tuntuu onneksi parantuneen. Ei sieltä mitään erityistä ostettavaa löytynyt, mutta pelkkä katselukin on hauskaa.

Eilen hurautimme

ankaran tuulen takia autolla Sepänkylän kahta kirppistä koluamaan. Välillä kävimme kahvilla viereisessä kahvilassa ja ostimme leivät sen kanssa. Teimme kauppaostokset lähimarketista. Toiselta kirpparilta löytyi muutama kangas - nyt en osta yhtään enempää ennen kuin entiset olen ommellut! Toisesta ei löytynyt oikein mitään. Ei aina tärppää, mutta sitähän ei voi etukäteen tietää ja se tekee kirpparoinnin niin hauskaksi! Eilettäin nuorin poikani kävi perheensä kanssa päivällisellä meillä ja kahvitkin nautimme yhdessä. Oli hauska seurata 1-vuotiasta Vienoskaa, joka taaperteli ympäriinsä ja oli kovasti seurallinen ja iloinen.

Toissa päivänä

Saarukka, 3v, oli meillä hoidossa koko päivän. Hän on reipas ja vauhdikas neiti tätä nykyä. Kun Seppo oli uuvahtanut leikeissä aamupäivällä eikä jaksanut enää iltapäivällä lähteä liukumäkeen kanssamme, hänen piti seisoa passissa parvekkeella ja neiti huuteli, että kato Seppo, kun mä lasken, kato nyt! Ja Seppohan katsoi.

Tänään onneksi

lähdimme autolla lähistöllä ilmoitetulle pihakirppikselle, sillä hetken päästä alkoi sade. Siellä oli lopulta vain kaksi pihaa mukana, enkä minä löytänyt itselleni mitään, mies löysi jotain työkaluihin liittyvää. Olimme ajatelleet juoda siellä kahvit, mutta kun sellaista mahdollisuutta ei ollut, mies soitti yhdelle seurakuntalaisellemme ja tapasimme hänet vaimoineen Kauppahallissa kahvilassa. Sitä ennen jätimme auton miehen tallille ja somasti alkoi sadekin juuri. Juoksimme sateen suojaan pysähdellen katosten alle matkalla emmekä onneksi kastuneet läpikotaisin. Oli todella ihana tavata ystäviä ja vaihtaa kuulumisia. Myös kaipaamaani yleiskoneasiaan tuli vastaus: Lenellä on käyttämätön kone, jonka hän lupasi toimittaa minun käyttööni! Mahtavaa! Pääsen kokeilemaan briossin leipomista!

Aamulla,

ennen kuin luvatun sateen piti alkaa, lähdimme kävelylle ja minä kävin uimassa. On aika merkillistä, että mies hikoilee kotona, kun hänellä on niin kuuma, minä taas kuljen villasukat ja -takki ylläni. Kun päästään rannalle, minä pinkaisen uimaan, mutta mies ei tarkene edes varpaillaan koskea veteen! Miten se on mahdollista, en ymmärrä!

Edellisessä kirjoituksessani

olin aika alakuloinen ja huonovointinen. Se näköjään johtui korvatulehduksesta. Eilen, kun särky hävisi, vaikka ei se jatkuvaa edes ollut, aloin voida paljon paremmin. Ja vaikka kurkku on vähän kipeä niellessä, mikä taas johtuu pyöräilystä, niin mieliala on hyvä. No, kesäflunssaa on joka kesä, on vetoa ja tuulta.

Mies korjasi ompelukoneeni!

Kone vain lakkasi liikkumasta, vaikka virta oli päällä. Mies avasi polkimen ja sehän oli täynnä pölyä, hiuksia ja ties mitä, sillä sinne pääsi kaikki vapaasti menemään. Kone alkoi toimia, mutta jonkin ajan päästä se taas temppuili. Mies irrotti johdon, joka menee koneeseen ja puhdisti sen jollain hapetuksen poistoaineella, sillä systeemi oli kuulemma hapettunut. Nyt kone toimii taas. Olen oikein iloinen siitä!

Nyt kuitenkin suljin koneen ja pakkasin kankaat pussiin ja tein valmiiksi viimeksi ompelemani paitulin. Mies meni lepäämään, mutta jahka hän herää, laitamme työhuoneen vierashuonekuntoon, sillä pojan perhe tosiaan tulee yökuntiin huomenissa. Tulee siivotuksi ja järjestetyksi paikkoja, kun tulee vieraita, ja se on hyvä.

Tänään

on 39v siitä, kun astelin Arin kanssa alttarille ja lupasimme rakastaa toisiamme myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa. Näin myös tapahtui. Kuolema erotti meidät neljä vuotta sitten, mutta toivon varassa odotan jälleennäkemistä. Siihen asti elän maan päällistä elämää uskoen ja luottaen Jumalan hyvään johdatukseen, jota olen saanut kokea koko elämäni ajan ja nyttemmin yhdessä Sepon kanssa.

On lauantai-iltapäivä,

ehkä lapsenlapsi tule hoitoon joksikin aikaa, saa nähdä. Valmistaudumme huomisaamun messuun. Minulla ei ole kanttorivuoroa nyt, joten on tavallaan vapaapäivä. Olen kiitollisella ja hyvällä mielellä ja katselen parvekkeelle, jonka lasien takana sade ropisee ja kastelee kuivaa luontoa, joka kaipaa kipeästi vettä.

Katso, minä olen Herra, kaiken lihan Jumala; onko minulle mitään mahdotonta? -Jer 32:27

Siunattua viikonloppua, arvoisa lukijani!

jk. Uusia kuvia kakkosblogissa!