30.06.2020 - Helteet ohi

Pilvinen aamu. Olen ehtinyt makoilla parvekkeella, istua olohuoneessa ja tuijotella ulos. Ihan ensiksi hain taikinan kellarista ja toimitin ciabatan paistamiskuntoon. Nyt se on uunissa. Heräsin neljän jälkeen enkä harmikseni saanut enää unta. No, kuusi tuntia ehdin nukkua. Olen stressaantunut, siksi en kai taas nuku tämän enempää.

Kävin korvalääkärissä

perjantaina, sain tippoja ja kehotuksen tulla uudestaan, jos ei auta. Tilanne ei ole muuttunut juuri miksikään. Tippoja ja pumpulia korviin, nieleminen sattuu aika ajoin, puoli päätä on vähän arka ja korvaa juimii aika ajoin. Torstaina soitan uudelleen ja änkeän lääkärille. Lisäksi maaliskuussa paikatusta hampaasta on taas lähtenyt pieni pala. Olen ärsyyntynyt ja harmissani.

Ihminen on kumma otus;

vaikka kaikki on hyvin järjellä ajatellen, niin sittenkin voi olla huonolla huumorilla. Ja siitä johtuen sitten taas on vihainen itselleen. Mitä tuo nyt yksi hampaan kolo tai korvan juimiminen todellisten ongelmien ja sairauksien kanssa. Ei mitään. Mutta aina ei voi olla iloinen, sillä tarvitaan varjoisia päiviä, että osaa iloita valosta. Marraskuussa sen huomaa, kun on pelkkää varjoa. Sen jälkeen valo on uskomattoman ihanaa!

Kun lokit alkavat keväällä kirkua, se tuntuu suloiselta, se on kevään merkki. Mutta odotas, kun ne jatkavat kirkumistaan, niin jo on eri ääni kellossa. Ei yhtään viitsisi niitä kuunnella. On ihanaa kuulla pienen lapsen itkua, se on hellyttävää. Mutta kun se jatkuu ja jatkuu, niin hellyttävyyden kanssa on niin ja näin.

Raamattu sanoo,

että olemme muukalaisia maan päällä. Meillä ei ole täällä pysyvää kaupunkia. Kyllähän me saatamme rakastua tähän maailmaan ja sen iloihin, mutta se on kestämätöntä iloa. Kaikesta tästä joudumme luopumaan. Ja miten vaikeaa se voikaan olla - mikä täällä on kenellekin tärkeää. Ainakin rakkaat ihmiset ovat tärkeitä, heistä ei luopuisi. Ei haluaisi, että he lähtevät, mutta itsekään ei mielellään jättäisi heitä.

Koska ainoa varma asia joka ihmisen kohdalla on, että meidän on kerran kuoleminen ja sen jälkeen tulee tilinteon aika, meidän tulisi kääntää katse pois tästä maallisesta.

Äidilläni

on hänen virkkaamansa verhot pesuhuoneen ja vaatehuoneen ikkunassa, etelän puolella. Ne ovat olleet ikkunan välissä yli 20 vuotta. Ikkunoita ei kannata avata, sillä todennäköisesti verhot hajoavat siinä samassa, sillä ne ovat kovassa kuumuudessa ja valossa hapertuneet, mutta kestävät ja ovat todella kauniit, kun niihin ei kajota. Näin on myös meidän elämämme. Elämämme irrotetaan kuten kangas loimista. Raamattu kehottaa meitä keräämään rikkauksia taivaallisiin aittoihin näiden maallisten sijaan, sillä näkymättömät ovat iankaikkisia, näkyvät ajallisia.

... sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse'. Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?' Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä." - Luuk 12. luvusta

Nostin leivät

uunista, ja toivon, että vielä saisin nukutuksi. Mies vetelee unia tyytyväisenä, itselläni on huonot unenlahjat. Ilman lääkkeitä en nukkuisi ollenkaan. Elämä vaatii veronsa.

Jotenkin viime aikoina elämä on alkanut tuntua kovin iltapuoliselta. Vaikka olen innostunut asioista ja touhuilen mielelläni yhtä ja toista, niin väsymys on usein läsnä. Palautuminen on hidasta. Ei kovasti huvita lähteäkään kauas, kun tietää, että monta päivää sen jälkeen olen pois pelistä. Mutta olenhan minä elämästä saanut kyllälti kaikkea hyvää, ei syytä valitukseen. On lupa levätä, vielä on kesää jäljellä ennen elokuuta ja töiden alkamista. On aikaa parannella korvia ja hampaita, on aikaa hoitaa itseäni, levätä ja olla. Jos vain osaan. Tämän hetkinen alakulo johtunee juuri siitä, etten ole ihan kunnossa.

Onneksi kotielämäni

on rauhallista ja leppoisaa. Mieheni on mitä parhain kumppani, meidän on hyvä olla yhdessä. Opimme koko ajan paremmin tuntemaan toisiamme. Eilen veimme pyykkiä narulle ja mies kertoi pyyhkineensä jo neljä narua puhtaaksi pyykkejä varten. Mies myös tuntui tietävän, etten minä ehdi koskaan pyyhkiä naruja, tai ehtisin tietysti, mutten pyyhi. Sitten naurettiin päälle.

Siunattua kesäkuun viime päivää ja onnellista heinäkuuta, arvoisa lukijani!

jk. Toivon saavani vanhimman pojan perheen luoksemme ja sitä myötä myös koneeni kuntoon ja kuvia tänne. Siihen asti ainakin mennään entisellä käytännöllä!