02.09.2019 - Ajatuksenpoikasia

Jaan joitakin kuvia tältä päivältä, ne ilahduttavat minua. Mutta jaan myös juuri lukemastani kirjasta jonkin ajatuksen. Ne saivat minut kyyneliin. Tosin en päässyt kunnolla itkemisen aallokkoon, sillä tytär (rakas) soitti samaan aikaan ja tuli muutakin hässäkkää.

Sadepäivä

innoitti huppujengin/huippujengin baanalle. Menimme lasten kanssa läheisen varastotilan katoksen alle ulkoilemaan sadevaatteissa ja iloksemme rännistä roiskui vesi, niin että lapset pääsivät suihkuun. Useampikin kai nautti kyseistä vettä kielloista huolimatta, mutta jokainen seisoi rännin alla ja antoi veden valua päähänsä ja osittain kaulaansakin. Ihanaa! Pienen lenkin jälkeen valuimme sisälle ja laitoimme kaikki märät vaatteet kuivumaan. Mukava aamupäivä!

Vasen ranteeni

lienee saanut jonkin sortin jännetuppitulehduksen. Kuorin läjän omenia lauantaina, liekö siitä yhdessä lasten nostelun, kantelun ja ompelun lisäksi nämä oireet. Mutta tässä kirjoittelen kuitenkin.

Lukemani kirja

on juuri julkaistu Mari Niemisen päiväkirjateos hänen 20-vuotiaan poikansa kuoleman jälkeen reilun vuoden ajalta. Mari Nieminen on erään Lähetyshiippakunnan pastorin vaimo. Kuolema on yhtä kolkko vieras, olipa kyseessä pastoriperhe tai jokin muu. Toivo pitää kuitenkin jotenkin elossa, se on ainoa, joka jää. Iankaikkisuustoivo, jälleennäkemisen toivo.

Itselleni tuon surun lukeminen oli tuttua. Tunsin itsekin olevani ilonpilaaja, jatkuvasti huonoine uutisineni, väsymyksineni ja itkuineni kuten kirjan kirjoittaja. Luulin, että ei tämä kirja minua enää tässä vaiheessa elämääni paljon riipaise. Mutta kirjan lopussa erityisesti eräs lause kosketti:

Olet kulkenut kauan ja olet vasta tässä, he sanovat. Mutta kukaan ei tiedä, kuinka kaukaa olen tähän hetkeen tullut. -Maaria Leinonen

Niin. Surun matkani

oli pitkä, avioliiton ensi vuodesta sen loppuun asti, liki 35 vuotta. Enpä sen jälkeen enää ole jaksanut surutyötä tehdä. Se tuli tehdyksi etuajassa, ennen miehen kuolemaa. Surullakin on loppunsa, vaikka se elääkin omaa elämäänsä sisälläni kuolemaan asti. Tänään tuli johonkin aikaan päivästä häivähdys Arista. Ehkä vuosien kuluttua muistot jaksavat nousta elämään. Nyt ne pysyttelevät vielä hiljaa, en jaksa niitä kohdata.

Jos aikaa riittää elämäni loppuvaiheessa, ehkä luen kaikki päiväkirjamerkintäni, ehkä sitten muistelen, en tiedä.

Myös se oli tuttua kirjassa,

että kuolemaa ei ymmärrä. Kirjan äiti ei tahdo uskoa, että poika on oikeasti kuollut. Se ei mahdu hänen järkeensä. Kuolema ei mahdu ihmisen ymmärrykseen, siihen tulokseen olen tullut. Se vain on olemassa ja sitä ihmettelee aina uudestaan ja uudestaan. Ihmettelee, että joku ihminen on oikeasti poissa tästä maailmasta. Mitä läheisempi ihminen on ollut, sitä käsittämättömämpi on hänen kuolemansa.

On aika lopettaa,

ja mennä nukkumaan. Jumala on kääntänyt kohtaloni ja antanut minulle ihanan, rakkaan puolison rinnalle lohdutukseksi minulle ja minut hänelle. Jumala on rikas antaja! Siunattua yötä, arvoisa lukijani!

Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte. -Ps 31:25

jk. Kiitos, Mari, kirjastasi! Annan sen eteenpäin äidille, kohtalotoverillesi. Vanha sanonta sanoo, että ennemmin yhdeksän lasta synnyttää kuin yhden kuolettaa. Otan syvästi osaa jokaisen äidin kohtaloon, joka on menettänyt lapsensa. Puoliso lähtee viereltä, lapsi lähtee sydämeltä.