24.08.2019 - Lauantaina kaunista

Työviikko vierähti vikkelästi. Pikkuväen kanssa on mukavaa, vaikkakin välillä on melkoista konserttia, mutta se kuuluu asiaan. Toisina hetkinä sitten nautitaan, kun kaikki istuvat saman pöydän ääressä ja ruoka maistuu. Ihailin erästä pikkuista, kun tämä oli syönyt kaikki kasvispihvit lautaselta, kunnes huomasin, että ne olivat pöydän alla. Hmmh. Niin voi käydä.

Viime viikon

nauretuin vitsi 1-2 -vuotiaiden kanssa oli se, kun minä soitin kännykällä jonnekin ja huomasin sitten, että ei se olekaan kännykkä vaan voileipä. Joku oli antanut käteeni leikkileivänpalan, ja siitä se lähti. Aina vaan olisi pitänyt soittaa ja yhtä makeasti lapset nauroivat, kun se ei ollutkaan kännykkä vaan leipä! Eihän siinä voi kuin nauraa itsekin, kun näkee, miten mukavaa toisilla on.

 Voi sitä valtavaa iloa,

kun joku lapsi oppii käymään potalla ja sinne lirahtaa jotakin. Oikeasti se on tosi iso asia. Kesän jälkeen etenkin huomaan, että onpa moni lapsi kehittynyt muutamassa kuukaudessa valtavasti. Iso kiitosaihe, sillä mikään kehitys ei ole itsestään selvää, vaikka se onkin luonnollista. Jumalan lahjaa on se, että lapset kasvavat ja oppivat uusia asioita. Samahan se on omalla kohdallamme. Toivon mukaan saamme kasvaa hamaan vanhuuteen asti ja oppia jotain uutta elämästä.

Yksin eläessä on helpompi väistää kasvamista. Jos joku läheinen ei miellytä, voi olla vähemmän tekemisissä tai ei ollenkaan. Mutta kun on naimisissa, joutuu kohtaamaan omia heikkouksiaan eikä voi selitellä niitä pois, kun ne käyvät ilmeiseksi. Ihminen toistaan hioo, niin Sanakin sanoo.

Viikolla mies kävi

hakemassa autolastin tavaraa asunnoltaan Jyväskylästä. Itselläni oli sinä iltana vanhempainilta, joten en ehtinyt paljon huomata miehen poissaoloa ennen kuin nukkumaan mennessäni. Oli ikävä, kun ei puoliso ei ollutkaan siinä vieressä. Välillä mielessä käy sekin, että entä sitten, jos jään taas yksin. Ajatus on sitä realistisempi, mitä enemmän ikää tulee, mutta eihän tässä pelkäämään tarvitse ruveta. Kristityllä on parhaat päivät aina edessäpäin. Ja lähdettävä täältä on, kun päivät tulevat täyteen. Luojan kiitos emme tiedä aikaa emmekä hetkeä, mutta joka päivä saamme elää turvallisella mielellä, sillä Jumala ei hylkää, petä eikä jätä omiaan. Jeesuksessa meillä on turvapaikka ja kallio, tuntui miltä tuntui, kävi miten kävi.

Töiden alettua ryhdyin kävelemään säännöllisesti töihin, yhteensä nelisen kilometriä, vähän päälle. Toisella viikolla sääriä pakotti, mutta sen jälkeen tunnen, että voimat ovat lisääntyneet. Se tuntuu hyvältä.

Tänään pyöräilimme

Kivihakaan. Sinne on hauska oikotie pyörällä, nelisen kilometriä. Kävimme tutkimassa, millaisia tapetteja löytyy. Makuuhuoneeseen pitäisi jossain vaiheessa vaihtaa tapetit. Nykyiset ovat ikävän väriset. Pari seinää on violettia, yksi vaalean violetti ja yksi seinä valkoinen ja isoja mustia kuvioita kuin mitäkin lohikäärmeitä. Kyllähän niihin tottuu, mutta kauniiksi minä en niitä koe ja kuitenkin niitä tulee katseltua illoin, aamuin.

Palattuamme söimme

kuoriperunoita sillin kanssa ja ne olivat erinomaisen maukkaita. Tein eilen aloittamani leipätaikinan leiviksi ja laitoin uuniin. Ryhdyin etsimään koneelta valokuvia, joista voisi teettää seinätapetin ja unohdin tyystin leivät! Ne ehtivät olla tunnin uunissa ennen kuin säntäsin pelastamaan ne. Kovia niistä tuli, mutta ovatpa varmasti paistuineet kunnolla. Leipäjuuri odottaa jääkaapissa, ensi viikolla tarkoitukseni on taas leipoa.

Iltapäivällä

nuorimman pojan perhe kävi kylässä. Tein köyhiä ritareita, taas kerran, kun olen havainnut niiden maistuvan. Lähdimme sitten kävelylle koko porukka tarkoituksena saada Vieno (nimi muutettu) nukkumaan. Kävelimme Mansikkasaaressa ja sitten Vikingan rantaan päin ja sieltä kotiin. Nuoret lähtivät kotiinsa, me tulimme tupaan.

Kyllähän me jossain välissä pesimme makuuhuoneen ikkunankin sekä parvekkeen lasit. Mies imuroi, kun minä tein ruokaa. Pussilakanat liehuivat tuulessa kuivumassa ja ovat nyt viikattuina vaatehuoneessa. Ilta-aurinko paistaa ja vietämme rauhallista koti-iltaa. Tällaisesta minä pidän.

Huomenna

pyöräilemme messuun, tai kenties kävelemme, jos ehdimme tarpeeksi ajoissa lähtemään. Mukavaa, messuun on aina ihanaa mennä kuulemaan Jumalan sanaa, laulamaan, ehtoolliselle ja kirkkokahville tapaamaan ystäviä. Psalmista vaikertaa Jumalalle, miksi tämä ei kuule, vaikka hän huutaa yötä päivää:

Ja kuitenkin sinä olet Pyhä, joka istuin on Israelin kiitosvirtten keskellä. Meidän isämme luottivat sinuun, he luottivat, ja sinä pelastit heidät. He huusivat sinua ja pelastuivat, he luottivat sinuun eivätkä tulleet häpeään. -Ps 22:4-6

Minulla on ollut aikoja, monia vuosia,

jolloin on tuntunut, ettei Jumala kuule. Liekö häntä edes olemassa, kun hän ei vastaa. Ja kuitenkaan ei ole ollut ketään muuta, johon olisin voinut turvata! Niinpä olen huutanut hänelle tuskaani ja ahdistustani, ja kun hän on vastannut, olen kiittänyt. Aina on ollut ensin huuto ja sitten kiitos. Näin on, jos luet Psalmejakin: ensin ihminen kertoo tuskansa, sen jälkeen tulee helpotus, kun ihminen tietää ja tuntee sydämessään, että on saanut kertoa asiansa. Pyhä Henki vahvistaa, että rukous on lähtenyt liikkeelle ja siihen tulee ennen pitkää vastaus. Minä olen saanut vastauksia runsaasti. Nyt vaan kiitän ja ylistän Jumalaa kaikista rukousvastauksista ahdinkoihini. Jumala ON uskollinen ja laupias. Hän vastaa ajallaan, sinullekin, arvoisa lukijani!