01.11.2017 - Minun marraskuuni

Päivät vilahtavat niin etten kirjoittaa ehdi, mutta nyt sen teen. Onko kirjoitusterapian tarve vähentynyt? Kenties, eikä se liene paha asia, mutta en toki halua kirjoittamatta olla.

Lauantaina olin vielä

vähän apealla mielellä, kun iso joulunlapseen liittyvä urakka oli ohi. Nukuin huonosti monta yötä sen jälkeen. Mutta iloinen olen ja tosi kiitollinen, että kaikki meni kuin vettä vaan. Seitsemän pahvilaatikkoa odottaa vientiä koontipisteeseen muutaman viikon kuluttua. Herra siunatkoon jokaisen lahjan saajan ja kyllä hän siunaa.

Sunnuntaina tapani mukaan

kävin messussa. Menin autolla jo puoli kahdeksalta, että sain soitella virsiä oikein olan takaa, vaikka kyllä minä olan edestä soitin. Vapaakirkon sali on akustisesti aika mukava, eikä naapurien häiriintymistä tarvitse pelätä. -Meitä kokoontui jälleen vakioporukka ja muutama muu osallistumaan jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle. Kirkkokahvit ovat oleellinen osa tapahtumaa - erään pikkutytön sanoin: "Viikon kaksi parasta juttua on karkkipäivä ja kirkkokahvit!"

Hulavanteen pyörityksen

olen aloittanut pari viikkoa sitten. Se on välttämätöntä. Onneksi Isä Brown -ohjelma menee jälleen teeveessä, joten sitä katsellessa pyörittely sujuu huokailematta. Lenkkeily on vähentynyt, mutta siihen on syykin: oikea polveni totisesti temppuilee!

Eilen se kerta kaikkiaan vaikeutti menoani. Kun lähdin englannin tunnilta opistolta, siihen pisti pari kertaa niin että jouduin nilkuttamaan pitkän aikaa. Sitten kävelin normaalisti ainakin puoli kilometriä, kunnes taas pistos tuntui. Joudun varamaan ajan lääkärille, polvi on kuvattava. Portaissa se tekee sen usein, mutta ei aina. Jalka suorastaan meinaa mennä alta.

Koska puolen vuoden päästä on tarkoitukseni lähteä Espanjaan kävelemään caminolle viikoksi, polven ei auttaisi reistailla. No, hyvä Jumala tietää, onko minun lähteminen vai ei. Tapahtuu niin kuin hyvä on.

Minun marraskuuni

laitoin otsikoksi sen takia, että tällä kuulla perheessämme tapahtuu paljon. Kahden keskimmäisen lapseni sekä lapsenlapsen ja omat synttärini ovat tässä kuussa.

Tänään on isänisäni kuolinpäivä, siitä on 53 vuotta, muistan siitä päivästä jotain. Ja huomenna isänäidin kuolemasta tulee 43 vuotta. Sytytin kynttilän ajatellen pappaani, jota vähän muistan, varsinkin hänen hautajaisiaan, mutta en paljon muuta. Äidilläni on miniänä hyvät muistot apestaan, minun papastani.

Arvostan ja kunnioitan papan elämäntyötä, mutta tiedän, että tavallinen kuolevainen hänkin oli kuten me kaikki. Vanhemmalla iällä hän sai omistaa pelastuksen kuten mummukin ja se on elämän ja kuoleman kysymys, maailman tärkein asia. Kristuksen sisäinen tunteminen.

Ei ole täydellisiä

muita kuin Jumalan Poika, jonka puhtaiden minä ja sinä, hyvä lukijani, saamme omistaa kasteen ja uskon kautta. Ei tarvitse lihalta, toisin sanoen omalta luonnoltamme paranemista odottaa: se on syntinen alusta loppuun asti. Mutta kilvoittelu on sitä, että me emme lähde pois Jeesuksen luota, vaan palaamme aina takaisin ja pysymme seurakuntayhteydessä ja käymme ehtoollisella, että uskomme vahvistuu ja saamme pitää omanamme kaiken sen, mitä jo kasteessa meille on annettu.

Ilman sinua, Jeesus, en voi mitään, mutta kaikki minä voin sinussa, joka minua vahvistat.

Cowman kirjoittaa aiheesta,

josta on minulle itselleni ollut joskus epäselvyyttä. Hän sanoo saatteeksi Room 8:26, 27 jakeille:

Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.
Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.

Olla yhteydessä Jumalaan ei merkitse sitä, että meidän on aina puhuttava Hänelle tai aina kuultava Hänen puhuvan meille. On olemassa sanaton yhteys, joka on sanoja paljon suloisempi. Pieni lapsi voi leikkiä koko päivän kiireisen äidin vierellä, eikä kumpikaan puhu montakaan sanaa. Lapsi on leikkeihinsä ja äiti askareisiinsa keskittynyt, mutta siitä huolimatta heidän välillään on täydellinen yhteys. - - Jumalan lapsi voi olla tuntikausia hiljaisessa yhteydessä rakastavaan Isäänsä, toimitella arkipäiväisiä tehtäviään ja olla koko ajan tietoinen hänen siunaavasta läsnäolostaan. - - Virtoja erämaassa

Töissä vauvaa

lykkiessäni vaunuissa sain luovan inspiraation, jonka tapani mukaan toteutin heti. Kävin töiden jälkeen ostamassa kirpparilta upean villapaidan ja tuunasin siitä säärystimet. Niistä tuli yö-sellaiset, todella lämpimät. Ehkä käytän niitä kovalla pakkasella myös ulkona. Paita on hihaton, lähes mekko. Katsotaan kuka sitä tulee käyttämään. Lämmin se on, ehkä käytän itse talvella.

Mutta hain vielä pari paitaa lisää. Toinen on alpakkaa, sitä en ole vielä leikellyt, mutta toisesta tein pitkät säärystimet. Vai mitkä sellaiset sukat ovat, jotka yltävät nilkoista reiteen asti? Eilen testasin niitä, kun menin englannin tunnille. Olin kuin runon tyttö, sukat makkaralla. Kiskoin sukkia minkä nilkuttamiseltani ennätin ja naurattaa oikein, kun ajattelen, miltä mahdoin näyttää. Mutta luultavasti kukaan ei ole erityisen kiinnostunut sukat makkaralla koikkailevasta eukosta.

Siitä tulee mieleeni esikoisen lausahdus, kun hän oli kanssani sirkuksessa alle kouluikäisenä: "Kuinka kauan tuo nainen aikoo koikkailla tuolla telineillä?"

Tänään

töiden jälkeen seurakunnassa taas tapahtuu. On kokousta, raamattutuntia ja keskustelua. Sen jälkeen painelemme Amekin kanssa ruokakauppaan. Huomenna toivon saavani tyttösiä luokseni. Amanda tulee mieluiten yksin, pian kolmevuotias, mutta varmaan puolivuotias Tiutaukin pärjäisi ilman äitiä, sillä isosisko on hänelle tosi tärkeä ja rakas. Tytär videoi, kun Amanda yritti pelotella Tiutauta, mutta tämä nauroi katketakseen. Lapsen naurua on ilo kuunnella, alkaa itseäkin naurattaa!

On aika

syödä aamupalaa, lueskella Katekismusta ja muuta ja sitten köpötellä töihin. Toivotan Jumalan siunausta, arvoisa lukijani!