04.07.2017 - Monin ajatuksin tähän päivään

Jos Ari eläisi, viettäisimme 36. hääpäiväämme. Mitä sanoisin avioliitostani, jossa oli kyllä paljon rakkautta toinen toistamme kohtaan ja iloa lapsista, joita Herra meille soi hyvyydessään ja nyttemmin minulle lohdutukseksi? Tällä hetkellä menneet 36 vuotta ovat minulle paketti, jonka suljen hellin ottein, kevyesti, mutta siten, että voin avata sen, kun on aika ja kun siltä tuntuu.

Nyt en jaksa

sitä katsella. Liian paljon surua, ahdistusta, väsymystä, uupumusta, elämän raskautta. En jaksa nähdä tarpeeksi sitä hyvää, mitä noihin vuosiin sisältyi. Olen vielä liian väsynyt siihen. Kuin pommin jäljiltä on vielä liian paljon säpäleitä sisimmässäni. On uitava vielä etemmäs tapahtumapaikalta, että tulee tyyntä ja rauhaisaa. En tiedä, kauanko siihen menee. Loppuelämäkö?

Pyristelen

eteenpäin. Yritän löytää kiinnekohtia tulevaisuudesta. Ja onhan niitä. Takimmaisena taivaan koti, jossa on jo monia edesmenneitä rakkaita, ennen kaikkea Jeesus on siellä ja vapautus maallisista asioista. Sitä kohti pyrin Jumalan armon avulla.

Lähempiä tavoitteita on elokuussa alkava mieluinen työ, joka kestää kolmisen kuukautta. On eräs camino ensi vuonna, jos Jumala suo - sen toteutumista olen monta vuotta odottanut. Nyt kun se näyttää mahdolliselta, vähän epäröin. Onko minusta kävelemään viikon ajan, jaksanko lähteä kotoa kauas? Mutta lähden, jos Jumala suo. Harmittaisi myöhemmin, jos en  lähtisi.

Sitäkin lähempiä

mukavia tapahtumia on odotettavissa. Elokuussa nuorimman lapsenlapsen ristiäiset etelässä sekä MS-yhdistyksen rentoja kohtaamisia. Olen yhdistyksessä mukana edelleen, siellä on tutuiksi tulleita ystäviä.

Joka sunnuntainen messu on minulle tärkeä. Sitä odotan aina edellisen mentyä. On muitakin seurakuntaan liittyviä kohtaamisia, iloitsen niistä.

Aamuisin

pyrin kohtaamaan Jumalani Sanan kautta. Usein tunnen alamittaiseksi itseni siinäkin. Mutta tosiasiahan on, että olen alamittainen. Tällaisena osaamattomana ja kykenemättömänä edes rukoilemaan saan olla Jumalan lapsi. Huokailen huonouttani, laiskuuttani Jumalan sanaa kohtaan. Nykyisin kuuntelen sitä enimmäkseen netraamattu.fi -sivustolta. Kuuntelen Hetkipalveluksia, joita on neljälle aamulle netissä. Vai kuuntelenko? Menevätkö ne pelkästään korvien ohi? Tänä aamuna olen kuunnellut www.lhpk.fi/virret -sivustolta luterilaisia virsiä.

Toissapäivänä

pojan perhe tuli Kyyhkytuvalleni, lähtivät eilen iltapäivällä. Oli ihanaa kun olivat! En ole vielä tuonut Even käyttämää hammasmukia vessasta pois. Se on lohdullinen näky altaan reunalla. Joku on viipynyt luonani.

Pidin paljon pikkuista Tiitiäistä sylissäni, kun hän nukkui, toisinaan valvoi ja osasi jo hymyillä hiukan. Lepo ja rauha istua lapsi sylissä kiikussa. Omiani en paljon ennättänyt enkä jaksanut sylitellä, sitä suren.

Eilispäivän

elin väsymyksen sumussa, sillä sunnuntaipäivä oli ollut tiivis messusäestyksineen, pitsantekoineen ja ristiäisineen. Lähdin kävelemään, menin kirjastoon. Istuin tuoliin, jossa oli muoviset seinät ympärillä, oma rauha. Luin ja selailin Kodin Pellervon uusimman numeron. Se on paras tietämäni kuvalehti, erinomaisia artikkeleita.

Aluksi en tahtonut jaksaa istua enkä edes katsella sitä lehteä. Vähitellen kuitenkin lepo laskeutui ja viivyin pitkän aikaa kirjaston hiljaisuudessa tuota lehteä selaillen. Palatessani kävin kaupassa, mitään en löytänyt. Joku teki tutkimusta kaupan ovella, englanniksi kyseli. -En jaksa mitenkään vastailla, ei ole voimaa siihen. En jaksanut edes ymmärtää, mitä hän kysyi.

Kotona

etsin pöydälle kissaompelukset. Illan mittaan ompelin jonkin verran. Vähän virkkasin norsua. Evekin halusi norsun ja kissan. Minni ja Nöötti, niin nimet muistaakseni olivat. Makailin sohvalla, suljin puhelimen. Yritin etsiä Areenalta jotain katsottavaa. En löytänyt, sillä huomasin, etten haluakaan katsoa mitään.

Otin kirjan ja se imaisi minut mukaansa. Romanttinen tarina viattomasta tytöstä ja maailmanmiehestä, markiisista. Tarina päättyi onnellisesti, tosi rakkaus voitti ja he saivat toisensa, sillä rakkaus peittää syntien paljouden ja voittaa aina. Olen kiitollinen, että on olemassa kirjoja, joista saan iloa ja joiden kautta koen onnistumista mukamas itsekin: kun sankaritar saa sen, jota rakastaa, se on onnellista se!

Tänään

olen varannut pyykkituvan useammaksi tunniksi. Odotan putkimiehen soittoa ja tuloa. Tiskialtaan tiivisteet vuotavat. Tulipahan siivotuksi allaskaappi. Jossain vaiheessa lähden kävelemään, ehkä uimaan, mutta todennäköisesti hautausmaalle.

Ilokseni hattuni kukkarimpsu oli pojan autossa tallessa eikä siis pudonnut minnekään! Turha oli harmistumiseni sen johdosta.

Piristyksenä

olkoon lastenlasteni siskonpetitarina. Neiti Amanda, 2v, oli onnensa kukkuloilla, kun ystävä tuli yökylään. Ja ystävä, Eve 7v, sai lukea monta, monta kirjaa - pari tuntia ainakin hän oli lukenut pitkiä tarinoita, joita Amanda oli luettanut. Yhteen asti yöllä. Tyttöjen kikatusta, asiaan kuuluvaa sekin. On niin, niin ihanaa, kun lapsilla on serkkuja, ystäviä yökylään tulijoiksi.

Tarinastani tuli tällä kertaa

väsyneen virsi. Mutta ei elämäni ole kuitenkaan ilotonta eikä toivotonta. Aina kun saan sanotuksi, että väsyttää, se alkaa jo helpottaa. Puhuminen ja kirjoittaminen, tunteitten tulkit, ovat oivallisia keinoja päästä askel eteenpäin!

Rohkaisuksi itselleni ja sinulle, arvoisa lukijani, joka kenties olet väsynyt omassa elämässäsi, olkoot Psalmin 121 sanat:

Matkalaulu. Minä nostan silmäni vuoria kohti: mistä tulee minulle
apu?
Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan.
Hän ei salli sinun jalkasi horjua, sinun varjelijasi ei torku.
Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.
Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaava varjosi sinun oikealla puolellasi.
Ei polta sinua aurinko päivällä, eikä kuu yöllä.
Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi.Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.