18.03.2017 - Hyvää huomenta, armo!

Liekö jossain laulussa nuo otsikon sanat, mutta tänä aamuna ne joka tapauksessa tulivat mieleeni ja innokkaasti toivotan armon tervetulleeksi elämääni. Hyvää viikonloppua myös sinulle, hyvä lukijani!

Paria romaania

olen lukemassa tällä haavaa. Toinen on sänkyni alla, joka on tietenkin kirjojen oiva säilytyspaikka - tarkoitan, ettei ole, mutta sinne minä sen iltasella lykkään silmälasit perässään. Maija Asunta-Johnstonin kirjoja luen vuosittain. Niissä on jotain sangen lohdullista naisen elämää, tavallista ja arkista, ystävien kohtaamista, mökkielämää, ruuanlaittoa, kasvimaan hoitoa, säilömistä. Turvallista, minulle tuttua.

Iltasella puolestaan olen lukenut tuota Moodyn kirjaa 50-vuotiaan naisen puolen vuoden irto-otosta. Hänlähtee Ranskaan, perhe jää Amerikkaan muistaakseni. Kirja ei ole mitenkään syvällinen, melkeinpä päinvastoin. Olin odottanut enemmän pohdintaa ja mietiskelyä elämän tarkoituksesta, mutta kirjassa kerrotaan aika kepeästi yhtä sun toista. Kuitenkin kirja on kohtalaisen hauskasti kirjoitettu ja se on kuitenkin perhekeskeinen, joten jatkan lukemista.

Teki mieleni

teeleipiä tänä aamuna, ja teinkin niitä. En käytä vehnäjauhoja pikku paastoni aikana - no, vain sokeri ja vehnäjauhot pois ruokavaliosta, ja niitäkin tulee himpun verran siellä täällä. Mutta ei pullaa, ehdottomasti ei, ainakaan ensi tiistaihin asti! Tein taikinan pelkistä kaurahiutaleista, tässä summittainen ohje:

- 2,5 dl kaurahiutaleita

- vähän suolaa ja ripaus sokeria (ehkä turhaa, mutta antaa väriä)

- vähän leivinjauhoa

- hiukan öljyä, loraus kermaa ja yksi muna

Paistoin leipäsiä paistinpannussa ja kun olin kääntänyt ne, siivutin vähän juustoa päälle. Söin kahvin kanssa neljä tuollaista leipästä ja olivat niin ruokaisia, että enempää en saanut umpatuksi. Otan loput mukaan päivällä ja syömme ne Amekin kanssa, kun tapaan häntä iltapäivällä.

Äiti soitti

ja puhelimme pitkään. Nauroimme makeasti, kun kerroin penaalieni kohtalosta: vaikka melkein sata olen jo ommellut, niin aina vaan niistä tulee hiukan vinksahtaneita ja olen äimän käkenä, jos jonkin penaalin vetoketju onkin ihan suorassa! Emme ole äidin kanssa "viimeisen päälle tarkan työn tekijöitä", kuten isä oli äitiä taannoin valistanut. Ja minähän olen tullut äitiini emmekä me kumpikaan ole moksiskaan moisesta arvioinnista. Mitäpä sitä totuutta vastaan temppuilemaan!

Mannaa Jumalan lapsille -teksti

tänään kertoo matkalla olostamme:

Unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää. -Fil 3:13s

Luther sanoo, että elämme uskon, rakkauden ja ristin elämää, mutta eivät ne täydellisiksi tule meissä. Jumala tyytyy, kun näkee meidän olevan sillä tiellä. Kristus on täydellinen ja hänessä nuo ominaisuudet ovat täydellisiä. Me vaellamme kohti päämäärää jääden koko ajan vajaiksi. Toiset ovat hyvin heikkoja vaelluksessaan, toiset vähän vahvempia. Kun Kristus äkkiä saapuu, hän vahvistaa uskomme ja rakkautemme ja siirtää meidät silmänräpäyksessä taivaaseen pois täällä vajavaisuuden maasta.

Koska kukaan meistä ei ole täydellinen, sanoo Luther, meidän on kannettava toistemme kuormaa, sillä Kristus on kantanut meitä.

Avannolla

olen käynyt vain kolmesti tällä kuulla. En ymmärrä, mistä moinen vetelyys. Mutta eilen sentään olin toistamiseen pikku Saarukkaa lenkittämässä. Hän tietysti nukkui autuaan unta vaunuissaan sen tunnin, minkä häntä lykin ympäri mukavasti kuivahtaneita pyöräteitä Gerbyssä.

Kun menimme sisälle, jossa poikani oli kotona, sai mummo tietää olevansa kakkoskuski. Otin jossain vaiheessa Saarukan syliini, mutta hänpä ei siitä pitänyt. Isin syliin piti päästä. Sieltä sitten oli välttämättä katsottava minua, että sai suun väpättämään liikuttavasti ja itkun tulemaan. Onneksi tiedän, että mummolle vielä jossain vaiheessa nauretaankin, kun tämän naama näyttäytyy. Pitää vaan käydä sitä vilauttamassa aika ajoin, että se tulee lapselle tutuksi.

Tämä viikko

on ollut aika vaihteleva tunneilmastoltaan. Olen keksinyt lisää etäännytystarinoita elämästäni ja se auttaa minua suunnattomasti ymmärtämään elämääni. Olen myös käynyt juttelemassa ulkopuolisen ihmisen kanssa. Kun kerroin tälle sujuvasti tarinani, hän kyseli, miksi halusin tulla keskustelemaan, sillä toki hän huomasi, että aika pitkälle hahmotan tilanteeni. Syyhän on se, että jokaisella itsellään on sisimmässään tieto asioistaan - niin minullakin. Kun niistä puhuu ääneen, alkaa oivaltaa lisää. Kuulija voi ainoastaan heittää kysymyksiä, ehkä jonkin havainnon tai ajatuksen.

Minä itse olen elämäni asiantuntija, kuten sinäkin, hyvä lukijani, omassa elämässäsi. Toiset ihmiset voivat antaa neuvoja ja ohjeita omasta näkökulmastaan, mutta vain minä tiedän kokonaisuuden. Joskus vie paljon aikaa, ennen kuin palapeli alkaa olla niin paljon kasassa, että siinä alkaa nähdä kuviota.

Minulla on palaset vielä aika sekaisin. Voin vain odottaa ja rukoilla, että aika tekee työtään. Nyt on vain suoritettava jokapäiväiset velvollisuuteni niin hyvin kuin osaan ja jaksan. On pyrittävä elämään tätä päivää ja hetkeä. Ei pidä liikaa ajatella huomista eikä muistella mennyttä. Jumala on luvannut auttaa tänään - ja hän on myös huomisessa mukana.

Tänään klo 13 menen

Onnenkaivoon laulamaan. Olin siellä kuukausi sitten viimeksi. Kyseessä on vanhusten palveluasumistalo aika lähellä kotiani. Sen jälkeen tapaan Amekkia, joka on mukanani myös Onnenkaivossa.

Huomenna pääsen messuun aamulla klo 9.30 ja iltapäivällä on Wycliffen porukan tapaaminen, jonne olen mahdollisesti menossa. Kyseessä on järjestö, joka tukee raamantunkääntäjiä, jotka tulevat eri lähetysjärjestöistä ja omilla kentillään tekevät kielityötä, luovat ehkä aakkoston, oppikirjan, opettavat lukutaitoa ja kääntävät vähitellen Raamattua. Erittäin merkittävää ja tärkeää työtä.

Iloa viikonloppuusi, arvoisa lukijani! Kiitos mukana kulkemisesta!