11.12.2016 - Avioliiton viipalekuvausta

Viime yönä

ehdin pohdiskella yskiessäni ja valvoessani. Ajatuksiini on tullut uudenlaisia näkökulmia avioliittoa ajatellen nyt kun omani on jäänyt taakse, päättynyt puolison kuolemaan. On pantu piste sille liitolle, se on paketoitu. Askeleeni vievät siitä poispäin ja samalla näköala muuttuu.

Viipalekuvia

otetaan ainakin ihmisen aivoista, mahdollisesti muistakin ruumiinosista. Näin saadaan tutkituksi joka ikinen salasoppi. Taudit eivät pysty luimistelemaan pakoon, poikkeavuudet erottuvat pikkutarkassa seulassa.

Avioliittoakin voisi viipalekuvata. Arin vielä eläessä en olisi koskaan pystynyt näkemään kuten nyt näen ja senpä takia olen tehnyt mielenkiintoisia havaintoja. On yksi asia, joka yhdistää puolisot riippumatta ulkoisista tekijöistä ja se tekijä näyttääkin puuttuvan suurelta osalta liittoja, koska ne loppuvat kuin kanan lento lyhyeen.

Rakkaus

on se, joka sitoo puolisot yhteen ja 1 Kor 13. luvussa siitä kerrotaan näin:

Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

Äkkipoika

voisi luulla, että meillä tulisi olla nuo ominaisuudet rakastaessamme toista ihmistä ja niinhän meillä pitäisi. Mutta kun ei ole. Ne ovat Jumalan rakkaudesta kertovia sanoja. Hän tosin lahjoittaa meille tuota rakkautta tarpeeksi, kunhan vain elämme yhteydessä Häneen ja puolisoomme.

Minäkin nuorena vaimona luulin saavani noita ominaisuuksia sohvalla rukoilemalla, mutta se oli raskas erehdys. Jumala sen sijaan alkoi osoittaa, että kaikkea tuota minulta puuttuu. Hampaita kiristellen siedin toisen vikoja ja vetosin Jumalaan kunnes hän ilmaisi selvääkin selvemmin minulle, että peilistä katsoo se, jolta ei vikoja puutu. Nöyrtymisen kautta kasvoin ottamaan vastaan Jumalan rakkautta ja sen avulla avioliitossa sitä riitti loppuun asti. Rakkaus oli Jumalan rakkautta, jota hän antoi, kun pyysin. Itsessäni sitä ei ollut eikä ole.

Lisää siivuja

on alkanut ilmaantua puolison kuoltua. Avioliitto ei ollut vain rakkausavioliitto, jossa olin onnellinen ja kiitollinen puolisosta. Se oli myös saattohoitoavioliitto, se oli kutsumus alusta loppuun. Jonkun leuka voi loksahtaa ikävältä kalskahtavaan sanaan, mutta näin minä sen näen. Jumalan hyvää johdatusta kaikki oli, ilman muuta. Siivuja löytyy enemmänkin. Vasta muutaman olen tunnistanut. Enempää en tässä vaiheessa koe tarpeelliseksi ruotia, tutkikoon jokainen sen sijaan omaa mahdollista avioliittoaan.

Kekkosen puoliso,

ei presidentin, vaan hänen veljensä vaimo, oli kauan sitten jonkin lehden haastattelussa jäätyään leskeksi jo aiemmin. Rouva oli boheemi tyyppi, niin edustusrouva kuin hänen olisi pitänyt kai asemansa puolesta olla. Hän saattoi kuulemma hiippailla aamutossut ja -takki päällä, kun vieraita tuli. Hän oli oma itsensä joka tilanteessa eikä välittänyt muiden mielipiteistä. Elämä saattoi tuntua aika raskaalta hänelle vaatimuksineen, sillä hän sanoi haastattelussa, että jokaiselle naiselle pitäisi suoda leskeyden onni.

Tarina jäi mieleeni. Myöhemmin olen kuullut pitkään onnellisesti avioliitossaan eläneiden naisten leskeydyttyään sanovan, että elämä on helpompaa nyt kuin silloin, kun puoliso vielä eli. Sehän ei tarkoita siis sitä, että olisi onnellinen puolison kuolemasta. Eikä sitäkään, ettei olisi ollut onnellinen avioliiton aikana. Asioilla on aina monia puolia, niin tässäkin.

Itse päättelen,

että olipa parisuhde millainen hyvänsä, me kulutamme toisiamme eläessämme lähellä toista. On otettava toinen huomioon, puolin ja toisin - tai ainakin pitäisi ottaa. Kaikkihan eivät ota, vaikka voisivat niin tehdä. Lähelle päästäkseen joutuu hiottavaksi ja se tekee kipeää.

Miksi sitten ihmiset suostuvat elämään toisen rinnalla, kuluttamassa itseään ja toisiaan? Vastaus on tietysti tuo sama RAKKAUS.

Kun puolisoni eli,

rakastin häntä niin kovasti, että en olisi hänestä luopunut ennen kuin viimeisinä päivinä, kun Jumala kai riisui minutkin ja valmisti siihen, että saatoin sanoa: lähde vaan, jos työsi on tehty; minä pärjään. En toki käsittänyt, että hän kuolee oikeasti!

Puolison kuoltua rakkauden kohdetta ei enää ole - tarkoitan parisuhdetta. Korinttilaiskirjeen kohta vakuuttaa, että rakkaus ei häviä. Mutta kun puoliso on poissa, tulee melkoinen tyhjyys! Ehkä joku täyttää sitä käymällä haudalla jatkuvasti ja se voi olla osa surutyötäkin. Kukin suree tavallaan. Itselleni on hyvin selvää, että puoliso ei ole siellä. Sinne on ruumis haudattu, sieltä se nousee Jeesuksen palatessa ja kutsuessa, mutta en seiso siellä juttelemassa puolisolle, sillä ei hän kuule. Jumala kuulee, hänelle minä puhun.

Rakkauden kohteita

toki on muitakin kuin puoliso, minullakin. On lapset ja lastenlapset, on ystävät ja sukulaiset. Mutta sen lisäksi tajusin viime yönä, että minulla on vimmattu halu elää, suorastaan elämänvimma! Olen kuin päätön kana, joka syöksyilee ympäriinsä elämää etsimässä, mutta kanaparalla se on myöhäistä. Itselläni toivottavasti ei ole.

Sairaskertomusta

mummojen tapaan seuraavaksi. Eilen oloni oli aavistuksen verran parempi. Tiedän sen siitä, että en enää meinannut tukehtua yskään ja räkään, kun kävin pienellä kauppalenkillä. Olin muuten vaan hiestä märkä ja loppuun ajettu. Ja koska kyllästyin kuluttamaan vanhaa sohvaani, nousin ylös. Maatessa lurina, lorina ja korina henkitorvessa on hyvin äänekästä, pystyssä ollen en huomaa sitä - yskin muuten vaan kamalasti.

Niinpä tein eilen kaksi hedelmäkakkua ja ne onnistuivat jopa. Tytär ei ehtinyt tulla käymään, mutta leivoin sitten itse. Rieskaa en ruvennut leipomaan, tein vain teeleipiä. Jauhot pölisevät rieskan teossa, ohrajauhot erityisesti ottavat nenääni. Ja nyt en tarvitse yhtään mitään lisää ärsyttämään limakalvoja!

Monta kertaa päivässä olen hengitellyt höyryä, suolannut vedellä nenäonteloita, syönyt raakaa valkosipulia, hunajaa ja mitähän vielä. Tänään sain ilokseni sukulaiselta ovilähetyksenä komeita tyrnejä ja niitä olen pariin otteeseen nautiskellut hunajan kanssa.

Säestysvuoroni

oli tänään messussa, mutta pyysin Olea hoitamaan sen. En ollut varma, todellakaan, kykenenkö menemään koko messuun. Mutta menin minä. Edellinen migreeni oli illalla puolen yön huiteilla ja talttui lääkkeillä. Nukuin kunnolla muutaman tunnin ennen kellon soittoa ja hurautin autolla kirkolle. Meillä oli myyjäiset messun jälkeen ja vein toisen kaakun myyntipöydälle. Istuin takapenkillä yskimässä etten häiritsisiä muita. Olihan siellä muitakin yskijöitä, jotka eivät olleet malttaneet pysyä poissa messusta.

Otto-pastorimme

saarnasi hyvin. Hän teki selväksi, että Jeesus ei tanssi meidän pillimme mukaan. Me voimme ylistää ja rukoilla vaikka kuinka palavasti. Mutta Jeesus ei tule paikalle käskien. Hän toimii toisin. Hän on siellä, missä hänen sanaansa saarnataan. Hän kuulee kaikki rukouksemme, mutta minkään oman tekemisemme kautta emme saa häntä tekemään tahtomme mukaan. Sanassa ja sakramenteissa hän on aina läsnä.

Samasta asiasta

eri sanoin saarnasi Markus Pöyry, kuuntelin kotona. Markus puhui Johannes Kastajasta, joka johdatti valtavat ihmisjoukot katsomaan Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kuka nyt tahtoisi karitsaa seurata? Ennemmin leijonaa tai taistelijaa. Mutta Kastaja saarnasi toisenakin päivänä karitsasta, hän ei ruvennut soittamaan huilua ihmisten mielen mukaan.

Oi, miten kohtikäyviä saarnoja molemmat! Oli taas hiirenhiljaista, kun Otto puhui. Tulimme hoidetuiksi. Ja ehtoollista ennen pastori kohotti jälleen Jeesuksen veren ja ruumiin, jotka oli sanan kautta siunattu ja saimme laulaa: Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä!

Kirkkokahvilla

oli hyvät keskustelut. Tosin minä en paljon voinut keskustella, saati laulaa tai puhua. Möriseminen onnistui kylläkin. Ääni on ollut tänään hukassa. - Saimme myyjäisillä kerätyksi rahaa seurakunnan toimintaa varten. Kaikkihan tulee seurakuntalaisten kukkarosta, mitkään muut tahot eivät kustanna Lähetyshiippakunnan messuja, pastorien palkkaa ja muuta.

Hercule Poirot

tuli katsotuksi. En ollut tätä osaa nähnytkään. Aiemmin seurasin Takaisin kotiin -sarjaa viikolla, mutta se meni niin mahdottomaksi, etten enää katso. Isä Brown on toinen, jonka saatan katsoa. Tanskalainen maajussi on oikein suloinen sarja ja neljän naisen seikkailua yksin luonnon armoilla Norjan suunnalla olen myös seurannut. Mukava tuo uusi tv, kun vain yhtä nappia painan ja heti alkaa näkyä. Aiemmin jouduin säätelemään ties mitä ja sittenkin kuva oli sinertävä hetken kuluttua.

Aika ottaa

astma- ja yskänlääkettä sekä hengitellä höyryä. Ja nälkäkin on taas, joten toivotan siunausta pyhäpäiväsi iltaan, arvoisa lukijani!

jk. Amekki tuli hakemaan myyjäisleivonnaisiaan ja köllähti sohvalle ja minä kiikkustuoliin. Kuuntelimme Markuksen toissa pyhän saarnan, jaoimme asioitamme.