13.11.2016 - Heikkoja kohtia

Kävelin nuorimman poikani kanssa viitisen kilometriä kirpeässä pakkassäässä pitkin Tamperetta. Hän oli minua vastassa Onnibussilta. Alkumatkasta poikkesimme pitsapaikkaan syömään ja loppumatka menikin pyöriessä perille täyden mahan perässä. No, se ei estänyt minua bongailemasta muutamia tölkkejä ja viemästä niitä kauppaan matkan varrella.

Juniorin

ei tarvinnut hinata minua, melkeinpä päinvastoin. On ihanaa, kun voin kävellä kivuttomasti! Joku lapsista tosin varoitteli minua intoilemasta, etten kipeytä lonkkaani uudestaan. Ei varoittanut suotta. Minulla on tapana innostua yli terveellisen rajan.

Keskustelimme kävelymatkastani Tampereen keskustaan Lutherin kirkkoon seuraavana päivänä. Ilmoitin, että osaan sinne kyllä ihan itse. Hmmh, tuo on kuultu ennenkin, poikani totesi. Onneksi hän näytti minulle kännykästä, miten voin suunnistaa tiettyyn osoitteeseen. Hyvä kun näytti. Kävelin seuraavana päivänä keskustaan kartta selkeästi mielessäni ja myös kännykässäni.

Kun pääsin keskustaan, olin täysin ulapalla. Kännykällä suunnistamalla löysin sentään oikealle kadulle. Sen jälkeen olin täysin hukassa siitä, missä päin on Pellavatehtaankatu 19. Onko se sittenkin takanani? Kysyin joltakin, joka tiesi yhtä vähän kuin minä. Jatkoin matkaa ja pian huomasin olevani perillä.

En voi käsittää,

miten minulla ei ole suuntavaiston häivääkään! Kartan lukeminen on aivan turhaa, käytännössä siitä ei ole minulle mitään apua. Se on suorastaan järkyttävää, mutta en viitsi olla kamalan järkyttynyt kuitenkaan. Sitä lahjaa ei ole minulle suotu enkä ole ainoa.

Toinen asia

on temppuileva tekniikka. Kyselin lapsiltani, mikä mahtaa olla skype-osoitteeni. Sain sen. Nyt on enää itse skype hukassa. Tarvitsen sitä ensi kuun vaihteessa. Joku lapsista käynee piakkoin ja kaivaa skypen näkyville. Toivon, etten hukkaa sitä uudestaan. Muistissa ei pysy mitään, mikä ei ole välttämätöntä. Olen sitä mieltä, että tietoa on liikaa! Minun ikäiseni ei jaksa käsitellä kaikkea tätä kummallista tietotulvaa. Nuorille se on helppoa, heillä lienee pää sen verran tyhjä vielä. Tai sitten itselläni on aukko, josta valuu avaruuteen asiat, joita en tarvitse jatkuvasti.

Eilinen hiippakuntakokous

oli todella hieno kokemus. Siellä oli lähetyshiippakunnan pastoreita varmaan parikymmentä. Lhpk-sivuston mukaan heitä on 26, seurakuntia on 38. Jotkut pastoreista hoitavat kahta seurakuntaa. Lisäksi paikalla oli seurakuntien vastuuhenkilöitä, dekaani ja Risto-piispa ja muita. Olin Mikkelin kanssa siellä, palasimme illalla hänen perheensä kanssa. Tulomatkalla hoilasin takapenkillä Lotterii-tytön kanssa lastenlaulut, lastenvirret ja itse keksimiäni hoilotuksia, että pikkuinen Mindeliini olisi nukkunut - tai ainakin ollut itkemättä. Aika ajoin onnistuimme melkoisen hyvin. Oli mukava vain istua kyydissä. En pidä talvikelillä ajamisesta tätä nykyä.

Tänä aamuna

väsytti, mutta kurvasin kirkolle messuun, joka alkaa aina 9.30. Otto saarnasi hyvin, mutta nyt en jaksa muistaa aihetta, sillä olen väsynyt. Ehtoollista vietimme yhdessä seurakunnan kanssa, ja messun jälkeen nautimme kirkkokahvit. Mikkelin kanssa kerroimme kuulumisia eilisestä kokouksesta.

Kirkkokahvien jälkeen

Amekki tuli luokseni ja tein meille ruokaa. Minulla ei ollut kaapissa paljon mitään, mutta kehittelin janssonin kiusauksen pikaversion. Raastoin perunaa paistinpannuun, purkillinen sardiineja sekaan ja joitakin lorauksia ruokakermaa. Annoin hautua tunnin. Hyvää tuli.

Kuuntelimme Markus Pöyryn viime viikkoisen opetuksen www.lhpk.fi -sivustolta. Aiheena oli Saaran hautaaminen Makpelan luolaan ja Aabrahamin sureminen. Markus toi aiheen nykypäivään, siihen, miten haudalla on hyvä käydä muistelemassa ja muistaa, että ylösnousemuspäivä on tuleva ja haudassa olevat nousevat. Aihe oli minulle ajankohtainen ja puheessa oli paljon sellaista, mikä itse kunkin olisi hyvä kuunnella. Ei ole raamatullista ruveta kuvittelemaan, että kuollut kuulee minun puheeni, kun puhun hänelle haudalla tai muuta vastaavaa. Niin helposti meillä voi mennä "överiksi" asia kuin asia.

Luimme, tai paremminkin Amek luki ääneen, Petri Hiltusen Postillasta hänen tämän päivän aiheisen saarnansa. Näin Hiltusen eilen Tampereella. Ei ollut tilaisuutta sanoa hänelle, että hän näyttää kuvassa (kasvokuva) paljon lyhyemmältä kuin mitä hän on elävässä elämässä. Hän oli tosiaan pitkä mies, olin luullut lyhyemmäksi.

Ensi viikolla

harjoittelemme Luterilaisia virsiä seurakuntalaisten kanssa. Kyse on uudesta virsikirjasta, jonka virsistä pidän todella paljon. Niiden sanat ovat syvälliset, raamatulliset. Hiippakuntakokouksessa nautin suunnattomasti, kun virret kaikuivat miesten voimakkaasta veisuusta ja miksei myös naisten.

Meidän seurakuntamme on pieni, joten meidän on kyllä ehdottomasti treenattava, että opimme lisää. Kun me säestäjät emme ole mitään kanttoreita niin sitä suuremmalla syyllä tarvitsemme kaikki harjoitusta. Ja on mukava olla yhdessä.

Luther kirjoittaa päivän tekstissään muun muassa näin:

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. -Luuk 18:13

- - Jos olet syntinen, olet hyvässä turvassa, sillä Jumala ei hylkää niitä, jotka tunnustavat syntinsä, vaan tahtoo armahtaa heitä.

Syntinsä tuntevan ja Jumalan vihaa ja tuomiota kauhistuvan ihmisen on paettava Jumalan turviin. Mikä Jumala se sellainen olisi, joka voisi vain hävittää ja surmata! Kauhistuttaminen ja surmaaminen on saatanan, omantuntomme ja syntien töitä. Jumalan on osattava tehdä suurempia. Hän lohduttaa ja hän tekee eläväksi sellaisessa hädässä. Näin hän näyttää, että hän pystyy suurempaan kuin saatana, laki ja paha omatunto. -Mannaa Jumalan lapsille

Siunausta alkaneeseen viikkoosi, hyvä lukijani!