01.10.2016 - Sytytin kynttilän

Tuulinen päivä,

kaunis sää. Pääsin sängystä ylös kymmenen maissa. Puoli neljältä aamuyöllä sain tainnutetuksi itseni uneen. Pökkyrässä meni aamupäivä. Pyöräilin Karhulaan tyttären luo. Amanda pomppi ilosta, kun menin - hän on aurinkoinen ja energinen lapsi. Söimme yhdessä, tytär meni kuntosalille, minä päiväunille Amandaisen kanssa. Viimein lapsi nukahti, minä vain huilailin päänsärkyisenä.

Joimme kahvit, söimme välipalaa, lapsenlapsi ilahdutti jutuillaan. Lähdin kaupan kautta kotiin ja saman tien Amekin luona pistäytymään, kun meillä oli asioita. Virkistyin vähäsen, vaikka en olisi oikeastaan jaksanut mennä minnekään.

Kotona

sytytin kynttilän lipaston päälle, vein pyykit koneeseen ja vietän omaa leppoisaa iltaani. Päänsärky on taka-alalla, mutta olemassa. Itkin aamulla, siitä se tuli. Pääni ei tykkää itkemisestä, eikä pään omistajakaan, mutta joskus on vaan tarpeen itkeä.

Itku sai aiheensa kuvasta, jossa lähetystyössä toimiva itseäni vanhempi pariskunta istuu yhdessä. Minulla ei ole omaa ihmistä, jonka kanssa istuisin yhdessä, jolle minä olisin erityinen ja joka olisi minulle erityinen. Se on kerrassaan surullista ja itkettävää väsyneenä. Olisi niin hauska jakaa asioita toisen ihmisen kanssa tai olla vaan yhdessä hiljaa.

Se erityisesti itkettää,

kun tuntuu, ettei Jumala tahdo minulle hyvää. Kyllä tiedän, että Hän tahtoo ja tekee, mutta juuri nyt on vaikea uskoa sitä. Elämä on erämaata, vaikka kaikki on erämaassa hyvin. Ruokaa ja vaatetta on, koti ja kontu, työtä ja lapsia, jopa suloisia lapsenlapsia. Ystäviäkin, kumma kyllä, vaikka olenkin tällainen, kuten laulussa sanotaan.

Ruikuttamiseni

saa minut puolustusasemiin. Kohta taas joku sanoo, että ajattele nyt, miten hyvin sinulla on kaikki. Mitä sinä taas valitat. Olisit tyytyväinen, sillä monella on asiat paljon huonommin - minulla ne ovat hyvin, sitä mieltä olen oikeastikin. Olen minä tyytyväinen ja kiitollinen ja jopa onnellinen, mutta minusta ei tunnu miltään muulta kuin tylsältä. Surutyön tekosiako? Olen menettänyt mieheni, jonka kanssa halusin elää lopun elämääni, vanhuuteen asti.

Minulla on

voimakkaasti mielessä se, kun olin noin 40-vuotias. Tunsin itseni vähintään 60-vuotiaaksi, elämä oli ohi, ei ollut mitään odotettavaa enää, sillä juna oli ajanut ohi. Mies sairasti, elämä oli raskastakin raskaampaa päivästä toiseen, vaikkakin yhteinen rakkaus ja usko antoivat voimaa kestää.

Alan lähestyä kuuttakymppiä. Olen ollut vain nuori, sitten jo vanha. Keski-ikä meni huomaamattani. Kun monet tuttavani ovat hankkineet uusia sohvia, astiastoja, koteja tai muuta, minä olen raivannut kotia, että perikunnalla olisi vähemmän huolta, kun minä kuolen. Elämä on ollut selviytymistaistelua.

Tajunnanvirtaa,

tajunnanvirtaa, synkeitä mietteitä, Ihaa-aasin ajatuksia. Kyllä minä tästä taas tokenen, jahka polku jatkuu ja pimeä aarniometsä jää taakse. Niin toivon.

Kun Ari eli,

minä kai keräsin puhtia mukavasta tekemisestä, että jaksoin käydä sairaalassa. Ja kun kävin Arin luona, sain sieltä voimaa, jolla taas singahdin toimimaan muualla. Nyt en jaksa singahdella paljon mitenkään.

Ilman työtäni en jaksaisi arkea, ja olen oikein kiitollinen työpaikastani. Nyt todella tarvitsen sitä, että olen siellä tarpeellinen ja on pakko tehdä kaikenlaista. Voimani ovat kyllä äärirajoilla, mutta yritän elää päivän kerrallaan.

Ostin kolme kaunista

kynttilää, sytytin ne kaikki. Toivotan hyvää mieltä ja Jumalan siunausta sinulle, arvoisa lukijani!

...minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. -Room 8. luvusta