17.08.2016 - Väsymystä ja alavirettä

Kyllä harmitti

aamulla herätä, kun muistin heti tekoseni. Kun en saanut unta, menin ja söin puolilta öin neljä isoa voileipää. Mistä muuten johtuu, että yölliset voileivät maistuvat kaikista parhailta? Aamulla sen sijaan surkeus on suuri, sillä paljon mukavampi olisi herätä nälissään kuin röyhtäillen yöllisten syöminkien jäljiltä.

Minua jännitti

tämän päivän työpäivä ja viideltä oleva raamattukerho. Turhaan jännittelin, työpäivä meni hyvin. Ja raamattukerho myös, vaikka paikalle tulikin vain kaksi tyttöä. Mutta ne kaksi olivat tärkeitä ja tykkäsivät kovasti, mikäli oikein ymmärsin.

Raamattukerhon

jälkeen meillä oli seurakunnan Iltavesper eli iltahartaus, johon kuuluu vuorolaulua, pari virttä, sunnuntain eräs raamatunteksti, josta pastori piti lyhyen saarnan. Ihan hyvä se oli.

Teki mieleni

mennä haudalle, se on siinä lähellä Laivakatua. Pitkästä aika itketti kunnolla. Kun sen Arinkin piti kuolla eikä hän tervehtynyt muuttamaan kotiin minun luokseni vaan meni taivaaseen. Samaan hengenvetoon kuitenkin jouduin sanomaan, etten toki haluaisi häntä tänne nyt kun hän on päässyt tästä surkeudesta, mitä tämä maanpäällinen elämä on.

Siltä se tuntui siinä hetkessä.

Tuntui, että olenko ymmärtänyt väärin koko raamattukerhon pitämisen, kun ei sinne lapsia tuon enempää tullut. Touhuanko ylipäänsä aivan vääriä asioita ja ihan turhaa kaikki? Höseltävä turhantouhuaja?

Jännitys varmaan purkautui kaikesta suunnittelusta ja ajattelusta ja tekemisestä. Ja sitten tuli turhautuminen ja masennus.

Kotiin tultuani mietin, lähteäkö pyörällä uimaan, kun aurinko paistoi pitkästä aikaa, mutta en lähtenyt. En jaksanut, ei huvittanut. Katsoin Isä Matteon ja kudoin pipoa.

Tiskasin. Luin Mökkini mun -kirjan loppuun ja kuuntelen youtubesta jotain konserttia.

Yritin soittaa pari puhelua onnistumatta, pistin kännykän kiinni. En jaksa odottaa sen mahdollista soimista. Väsyttää tämä elämä ja oleminen. Nyt juuri on näin, mutta tämä ei ole koko totuus. Tunteet menevät ja tulevat, niihin en takerru. Elämä jatkuu, miten jatkuu.

Luulen,

että saan viettää loppuelämäni yhtä yksin kuin tähänkin asti. Olkoon sitten niin, jos Jumala niin suo. Hyvä Jumala kyllä johdattaa lastaan, minuakin, parasta tietä. Toisinaan kuljen sitä itkien ja jalkojani kiviin pökkien, mutta eiköhän sitä tasamaatakin tule välillä.

Psalmi 116kuvannee parhaiten tämän hetkisiä tuntojani:

Minä rakastan Herraa, sillä hän kuulee minun ääneni ja rukoukseni;
sillä hän on kallistanut korvansa minun puoleeni, ja minä huudan häntä avuksi kaiken elinaikani.

Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen.
Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: "Oi Herra, pelasta minun sieluni!"

Herra on armollinen ja vanhurskas, meidän Jumalamme on laupias.
Herra varjelee yksinkertaiset; minä olin viheliäinen, mutta hän auttoi minua.

Palaja, sieluni, takaisin lepoosi, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin.
Sillä sinä olet pelastanut minun sieluni kuolemasta, minun silmäni kyynelistä, jalkani kompastumasta.
Minä saan vaeltaa Herran kasvojen edessä elävien maassa.

Minä uskon, sentähden minä puhun, minä, joka olin kovin vaivattu.
Minä sanoin hädässäni: "Kaikki ihmiset ovat valhettelijoita".
Kuinka minä maksan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan?
Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avukseni Herran nimeä.
Minä täytän lupaukseni Herralle kaiken hänen kansansa edessä.
Kallis on Herran silmissä hänen hurskaittensa kuolema.

Oi Herra, minä olen sinun palvelijasi, sinun palvelijasi minä olen, sinun palvelijattaresi poika! Sinä päästit minun siteeni.
Sinulle minä uhraan kiitosuhrin ja huudan avukseni Herran nimeä.
Minä täytän lupaukseni Herralle kaiken hänen kansansa edessä
Herran huoneen esikartanoissa, sinun keskelläsi, Jerusalem. Halleluja!

Voi hyvin, arvoisa lukijani!