10.08.2016 - Johdatusta pyytelemässä!

Ajelin aamulla Nivalasta kotiin,

päivä on ollut vauhdikas. Tulomatkalla kuuntelin Norvannon opetuksia ja eräs varsinkin kosketti minua. Norvanto kertoi amerikkalaisesta sotilaasta, joka oli kihlannut morsiamen, mutta joutui sotaan ennen naimisiin menoa.

Mies menetti sodassa toisen jalkansa ja kätensä. Hän kirjoitutti morsiamelleen sairaalasta, että tämä voi vapaasti mennä jonkun toisen kanssa naimisiin, koska hän on vammautunut pahasti. Morsian tuli ”paluupostissa” paikalle ja sanoi:” Enhän minä nyt sinua hylkää, kun sinä minua kaikkein eniten tarvitset!”

On kiitollinen mieli,

etten minäkään Aria hylännyt missään vaiheessa. Eipä se tullut mieleenikään vuosien vieriessä raskaina taakse, sillä rakastin sitä miestä. Jumalalle kylläkin huusin ja valitin eikä Arikaan jäänyt epätietoiseksi kulloisestakin mielialastani.

Jollain mittakaavalla ajatellen minulla oli 35 vuoden saattohoitotehtävä.

Jumalan rakkaus on ihmeellistä, se kestää ja hän on uskollinen. Omin voimin minä en mitenkään olisi selvinnyt menneistä vuosista. Pelkkää armoa se aika on ollut, mitä selviytymiseemme tulee. Jumala ei koskaan meitä hylkää eikä jätä, sillä hän on luvannut sen. Ja hän kestää kaikki huutomme ja kapinamme. Pääasia, että tunnustamme tilamme hänelle ja pyydämme hänen apuaan ja luotamme, että hän sitä myös antaa. Ja jos emme jaksa luottaa, sittenkin riipumme hänessä kiinni.

Mitä enemmän häntä tarvitsen, sitä lähempänä hän on. Vaikka en tunnekaan hänen johdatustaan aina, niin luotan siihen. Askel askeleelta hän kulkee kanssani, perille asti.

Hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan. Niin minä olen tehnyt, ja vast`edeskin minä nostan, minä kannan ja pelastan.

Nivalassa

oli lenheetit olot. Siis mukavat, hauskat, leppoisat. Eilisen päivän vietin suurelta osin lähimetsässä Anitan, lapsuudenystäväni kanssa. Poimimme mustikoita ja joimme termospullokahveja hallin päädyssä puupinolla sateen juuri alkaessa, kun palasimme metsästä. Oli meillä mukavaa, tuota muistelen yhtä paljon kuin se kuuluisa hepo, joka kesää muistelee!

Toissapäivänä

olin äidin kanssa veljeni luona, jossa meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa. Ja eilisiltana tapasin loput kaksi veljeäni perheineen grillauksen merkeissä. Ja äitini kanssa vietin aikaa. Kävin myös tervehtimässä läheistä Eve-tätiä, joka on 94-vuotias.

Tänään paistoin mustikkapiirakan,

kun pääsin kotiin. Pesin satsin pyykkiä pesutuvalla, tapasin Amekia, joka tuli sopivasti, kun perunat olivat kypsiä ja piirakka paistunut, kahvi tippumassa. Toiset perunat pistin kiehumaan ja tarjosin pojalle, joka pistäytyi töistä palatessaan. Sai hänkin kahvia ja piirakkaa.

Illan vietin

seurakunnan muutossa! Olin iloinen, että homma ei ollut ns. akkain hommaa, vaan miehiä oli paljon paikalla kantamassa tavaraa pakettiautoon. Toiset huristivat uusiin tiloihin Laivakatu 7:ään autoilla, minä pyörällä. Matka ei ollut pitkä ja sää mukava.

Tavarat löysivät paikkansa, lisää väkeä tuli tutustumaan Vapaakirkon tiloihin, jossa kokoonnumme jatkossa pitämään messua pääsääntöisesti joka sunnuntai klo 9.30. Siis Luterilainen Mikaelin seurakunta kokoontuu silloin. Meidän jälkeemme tulee Snt Immanuel, joka on Lähetyshiippakunnan ruotsinkielinen luterilainen seurakunta.

Hele hoiteli meille upeat leivät ja kahvit, Airamus toi nisua. Kyllä muuttoväen kelpasi!

Jos Herra suo,

aloitan viikon päästä pitää Enkelikuoroa vai liekö se Raamattukerho, en ole varma vielä nimestä – ehkä pitää keskustella lasten kanssa. Pidin sellaista yli 20 vuotta sitten, kun omat lapseni olivat pieniä. Vähitellen se laajeni, niin että lapsia oli lopulta jopa 35 kerralla laulamassa. Esiinnyimme vuonna 1994 kaupoissa, vankilassa ja tilaisuuksissa 18 kertaa. Lapset olivat jotain 5-10 -vuotiaita, jopa nuorempia, ehkä vanhempiakin.

Nytkin tarkoitukseni on, että 3-10 -vuotiaat lapset löytäisivät tiensä paikalle. Vanhemmat voivat tuoda lapsiaan ja istua kuuntelemassa, jos haluavat. Oppivat samalla hekin. Raamattua ei voi tuntea liikaa!

Kun Enkelikuoroa

suunnittelin, kaivelin kaappiani ja nyt on paperit pitkin kämppää. Löysin muun muassa kortin työkavereilta, jonka sain lähtiessäni aikoinaan päiväkodista. Siinä on tällainen runo:

Kyllä Paulalla aina virtaa riittää, kun kaasu pohjassa mennä liitää. On innostus valtaisa uuteen ryhtyä, ei silloin säästetä energialyhtyä. Ootko koskaan aatellut rallikuskin uraa, vaikka saduttaminen, mörriretket ja matematiikkakin skulaa?

Ja toinen runo:

Ihailemme vahvuuttasi ja sitkeyttäsi, jota ammennat vakaumuksestasi. On perheesi sinulle yhtenäinen ja tärkeä ja joka lapsesi omatoiminen ja järkevä. Työtoverina sanaasi saattoi luottaa, jaksoit myös lapsille vaihtelua tuottaa.

Nuo runot 15 vuoden takaa rohkaisivat minua juuri nyt, joten oli siunattu asia, että löysin tuon kortin kaapin pohjalta!

Jälleen alkoi sataa – iloa joka tapauksessa, arvoisa lukijani, sinulle tänä elokuun iltahetkenä!