20.07.2016 - Hyvän päivän ilta!

Onnistuin karttamaan yösyömistä – nukuin monta tuntia viime yönä valvomisen jälkeen. Eikä tänäkään aamuna ole tarvinnut syljeskellä kattoon tekemisen puutteessa. Siitä perkaamattomat mustikat viimeistään ovat pitäneet huolen.

Join kahvini

ulkona, saunan kuistilla, kuten eilenkin. Oli kuitenkin viileää, olisi pitänyt pukeutua enempään kuin hellemekkoon ja hattuun. Mutta aina on virkistävää viettää aikaa ulkona.

Soitin Jupiteriin ja selvisi, että jos he tuovat varaamani tason, se maksaa, vaikka he veisivät samalla punaisen sohvani. Sitä paitsi sohvan vientiin heillä olisi ollut aikaa vasta parin viikon päästä. Niin kauan en jaksa odottaa, jos ei ole aivan pakko.

Olin tyhjentänyt auton

valmiiksi eilen, mitannut, että 130 sm leveä taso mahtuu sinne ja niinpä lähdin itse sitä hakemaan. Kävin leikkaamassa kukkapenkistä pitkiä samettiruusuja, orvokkia ja muuta kimpuksi ja menin ensin Arin haudalle. Puhdistin kiven, kastelin kukkaset ja vaihdoin tuomani kukat maljakkoon. Eilen tuli 36 vuotta siitä, kun menimme kihloihin.

Ruoho peittää jo haudan, hautajaisista on vasta kuutisen viikkoa. Äkkiä jäljet häviävät, sen todistavat myös psalmin 103 jakeet:

Sillä hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä.

Jupiterissa

maksoin tason, pari riuskaa miestä kantoi sen autoon ja minä kurvasin kotiin. Yhden suojaruukun nappasin myös mukaani, se on jo pihalla yhden pelakuun kaunistuksena. Tietysti maksoin sen, en pihistänyt sitä. -Pihakukkamme ovat tosi kauniit taas kerran – olen oikein iloinen niistä. Pihaamme hiljattain muuttanut perhe antoi tunnustusta pihakukkasten kauneudesta, se ilahdutti tietysti.

Kävelin kotiin tultuani

läheiselle SPR:n kirpparille. Sieltä ehtivät noutaa sohvani illansuussa. Mahtavaa! Pääsen järjestämään huusholliani taas uuteen kuosiin. Se onkin lempipuuhaani. Rahaa näihin muutoksiini ei paljon kulu, sillä yleensä samat kamat vain vaihtavat paikkaa tai kallistan ne kyljelleen tai miten milloinkin. Pääasia, että silmille tulee uusia näköaloja.

Samaa vauhtia

marssin Kelaan. No, siellä ei tapahtunut mitään, pitää odottaa taas yhden tiedon saapumista heille, että asiani etenevät. Olen sekopäinen sekä leskeyteen, perunkirjoitukseen että työsopimukseen liittyvien papereiden kanssa. Kaikki hoituu aikanaan, niin luotan, mutta odottelu rasittaa minua, hätähousua.

Soittelin keskipojalle,

pyysin häntä apuun iltapäivällä jahka sohva lähtee. Tasoa on ikävä raahata autosta yksin sisälle, vaikka olen varma, että sekin onnistuisi. Auto voisi kolhiintua ja selkäni vääntyä, mutta en epäile ollenkaan, ettenkö omin avuin selviä aika pitkälle. Se on oikeastaan aika surullista - että on pitänyt enimmäkseen itse tehdä niin paljon - vaikka auttavathan lapseni. Mutta olenpa saanut itseluottamusta siihen, että asiat hoituvat kyllä. Ainakin jos itse olen asialla. Minun on aika vaikea luottaa muihin ihmisiin, en oikeastaan itseenikään luota.

Se onkin hengellisesti viisasta,

sillä eihän kukaan ihminen ole luotettava eikä uskollinen, mutta Jumala on. Kun luotan Jumalaan, hänen apuunsa ja anteeksiantoonsa, se on tärkeintä. Minun ei tarvitse tietää eikä osata, riittää, että Jumala on Kaikkivaltias ja hän oikeasti johdattaa lastaan parasta tietä ja antaa kaiken mitä tarvitsen. Ei kaikkea, mitä haluan, vaan kaiken tarpeellisen.

Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa.

Ilta ehti,

oli työteliäs iltapäivä. Innostuin rehkimään oikein kunnolla. Mustikoita peratessani kuuntelin Juha Muukkosen muutamia saarnoja. Syvällistä, raamatullista opetusta. Evankeliumi on ilosanoma Kristuksesta, sen kuuleminen antaa voimaa elää.

Kävin lenkillä ja uimassa. Tytär pyyteli kahville ja minä pistelin nopeasti uimasta kotiin, autolla kaupan kautta tyttären luo. Pikkuinen Amanda oli juuri herännyt päiväuniltaan ja hymyili onnellisena äitinsä sylistä ja oli innoissaan mummostakin eikä vain äidistä.

Pari tuntia vierähti

rakkaitteni kanssa, sitten kiiruhdin kotiin sohvanhakijoita odottamaan. Samalla vähän siivosin, kun kerran sohva lähti ja tv-taso oli tulossa tupaan.

Ehdin hinata lipaston eri seinälle ja perata jälleen niitä samoja mustikoita – vieläkin on osa perkaamatta – miten ihmeessä ne ovat niin vaivalloisia? Keskipoikani tuli ja taso kannettiin sisään, auton tavarat taas kerran takaisin auton perään.

Sain eilen entiseltä naapurilta allaskaapin kylppäriin ja poika sahaili sitä hiukan niin että se osui juuri keskelle allasta. Nyt se on huippuhieno – kiitos, kiltit, naapurit ja kiitos pojalleni avusta!

Luovia väläyksiä

koin taulujen ja peilien siirtelyn yhteydessä. Kuultokuvan tukiraudan sain kehiteltyä suuremmitta vaikeuksitta peilin tueksi ilman että tarvitsi koputella uusia nauloja seinään. Olin oikein tyytyväinen.

Nyt nukkumaan,

sillä olen täysin räjähtänyt. Aurinkoinen päivä ja moninaiset puhelut, naapurien kohtaamiset, kaupankäynnit, virastoasiat hautausmaakäynteineen ovat uuvuttaneet minut. Mutta nytpä voinkin sanoa, hyvää yötä, Jeesus myötä, arvoisa lukijani!