19.07.2016 - Kesän kirkas huomen!

Päivä alkoi sujua, kun pääsin liikkeelle. Teinkin monen tunnin kävelyreissun. Ensin Kelaan, pitkä jono, enpäs menekään. Kopiofirmaan, jossa onnistuin, ihme kyllä, ottamaan ihan itse pari kopiota. Sieltä TE-keskukseen Palosaarelle.

Aurinko paistoi,

mikä oli kävellessä. Palosaarelta rantaa pitkin Hietasaareen uimaan. Ilahduin, kun eräs tuttava kaukaa vilkutti ja huusi heiheitä. Hän tunnisti hattuni, minä en meinannut ensin hoksata, että hän minulle huhuilee.

Uimasta palattuani

näin Aneelian kulkiessani heidän firmansa ohi. Aneelia vilkutteli minua sisälle ja kovaa kyytiä oli halaamassa ja tarjoamassa kahvikupposta. Niinpä istahdin hetkeksi ja juttelimme niitä, näitä.

Kauan en ollut, sillä poika vaimoineen oli hakenut autoni lainaksi ja oli tulossa sitä palauttamaan. Pojan kanssa olin menossa noutamaan muutaman kilometrin päästä

PAKASTINTA,

jonka ostin nettitorilta aamupäivän aikana! Heitin ruokaa uuniin: lammaspihvit olin suolannut ja pippuroinut aamulla, nyt laitoin kaalta ja valkosipulia toiseen vuokaan ja ternimaitoa kolmanteen. Kaikki uuniin ja pojan kanssa matkaan, jahka olimme tyhjänneet auton tavaratilan. Muutama viltti mukaan vielä, ettei pakastinta ala palella. Toisin sanoen, että saamme sen kuljetettua kolhimatta sitä.

Pakastin tupaan

ja keittiön nurkkaan. Vielä aion ostaa säiliön sen alle, vesivahingon varalle. Poika sanoi, että sellainen olisi hyvä.

Uudet silmälasit

ovat valmiina, ilmoittivat liikkeestä. Kun poika lähti, kävin heittämässä pyykit koneeseen. Kurvasin pyörällä torin liepeille ja noudin lasini. Pitkä penni niistä pitää pulittaa, mutta nytpä on uudet rillit naamalla. Maailma kyllä kirkastui. Teeveetä katsoessa piti hiukan muutella pään asentoa. Moniteholasit, plussanäkö. Lukulasit eivät olleet vielä tulleet, niihinhän piti tilata uudet linssit, kun tyttö naarmutti vahingossa edelliset.

Teinhän minä

sohvakauppojakin tänään! Kuuden vuoden uskollisen palvelun jälkeen punainen, rakas sohvani saa lähteä palvelemaan toisia ihmisiä. Kun pakastin tuli sisään, päätin, että jotain on lähdettävä uloskin. Ei vetele, että tavara vaan lisääntyy. Ja yhden ihmisen huushollissa on yhden sohvan riitettävä. Olen kyllä aktiivisesti makoillut molemmissa, mielialan ja tuntuman mukaan.

Huomenissa

muuan rouva hakee sohvan – vaihdan sen kahvipakettiin. Aikoinaan sain sen ilmaiseksi, kun rosmosin kirpparin pihalta (olen kertonut monesti, joten jääköön toistamatta) ja nyt pääsen voitolle, jos saan kahvipaketin tilalle.

Huominen tuli,

mutta kyseinen rouva ei pääse hakemaan sohvaa, joten tarjosin sitä seuraavalle halukkaalle.

Viime yön nukuin

makeasti, heräsin vasta puoli yhdeksältä. Keitin kahvit ja menin nauttimaan aamupalani saunan kuistille, kun pöydän vieressä oli varjo ja liian viileää kesävaatteilla. Samalla luin Raamattua ja psalmeja – kiitollinen mieli kesästä ja kaikesta.

Erään ystävän

kanssa tapasimme messussa Kokkolassa sunnuntaina. Hän oli ajatellut minua koko illan ja yölläkin herännyt rukoilemaan. Kun sitten laitoin hänelle viestin, hän soitti. Silmäni aukenivat ja näin tilanteeni selkeämmin. Liekö uudet lasit auttaneet asiaa, tuskinpa vaan, sillä on asioita, joihin tarvitaan sisäisiä silmiä, hengellistä näkökykyä. Tarvitsin sitä nyt.

Kiitos Jumalalle esirukoilijoista ja ystävistä! Aiemmin Ari rukoili jatkuvasti puolestani, minulla oli selusta turvattu. Nyt häntä ei ole, joten tarvitsen ystävien ja seurakunnan esirukousta. Kiitän Jumalaa teistä/heistä jokaisesta.

Yli 11 vuotta

minun yksi tehtäväni on ollut kirjoittaa, muun muassa. Kun Ari kuoli, se on vahvistunut, näin ymmärrän tällä hetkellä. Ehkäpä kirjoitan vielä kirjan/kirjoja. Mutta tarvitsen avukseni henkilöä, joka tekee kaiken muun tarvittavan, niin että minä saan vain kirjoittaa. Kaikki tekniset ja vastaavat asiat ovat minulle liian vaikeita. Menetän hermoni ja revin pelihousuni, kun joudun alueelle, joka ei ole ominaista minulle.

Ehkäpä Jumala joskus

vielä johdattaa minulle avuksi puolison, jonka kanssa saan tehdä yhdessä työtä: rukoilla, kirjoittaa kirjoja – ehkä lähteä Papualle hoitamaan lähettien lapsia lähetyskeskukseen! Eihän sitä tiedä.

Nyt kuitenkin olen rukoillen

jättänyt leskeyteni, yksinäisyyteni ja koko elämäni Jumalalle uhriksi – eihän minulla muuta ole. Hän on kehottanut antamaan itselleen sen, mitä minulla on, ei sitä, mitä minulla ei ole. Roomalaiskirjeen 12. luvun alussa sanotaan:

Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehotan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.
Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut.
Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, mutta kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itse kukin olemme toistemme jäseniä; ja meillä on erilaisia armolahjoja sen armon mukaan, mikä meille on annettu…

Niinpä jatkan

matkaani iloiten – seurakunnan ja ystävien esirukousten kantamana. Kävin juuri uimassa ja palatessani kirjastossa. Paistoin pari kananmunaa ruuakseni ja join kupin kahvia jälkiruuaksi.

Syöksähdän nyt

autollani Amekin luo ja menemme kirpparille (=allas pakastimen alle vesivahingon varalle) ja mahdollisesti kodinkoneliikkeeseen sekä ruokakauppaan. Loppupäivä jää nähtäväksi, Herra sen tietää, mutta ei vielä kerro.

Voi hyvin, arvoisa lukijani – nautitaan auringosta ja kesästä!