27.06.2016 - Iltapohdintoja

Lepopäiväni on ollut vain vähän touhukas, olen siis onnistunut paremmin kuin yleensä. Monta mielekästä puhelua olen saanut tai itse soittanut. Sen lisäksi kävin teettämässä valokuvia ja samalla reissulla pistäydyin otattamassa silmänpohjakuvat Instrussa.

Tunnin päästä

lähdin liikkeestä silmälasitilaus mukanani, aivan aikomattani. Tuli tarkistetuksi silmät ja näkö oli jälleen huonontunut. Ei muuta kuin uudet lasit tilaukseen ja suolivyötä kireämmälle seuraaviksi kuukausiksi. Luen ja olen koneella useamman tunnin päivässä. Silmät rasittuvat, jos pitää tihrustaa. Kolmen viikon päästä ei tarvitse, jahka saan uudet lasit nenälleni.

Sitten onkin uuden naamakuvan paikka taas. Edellinen on naamaillut marraskuusta lähtien etusivulla, joten olen toki siitä vanhentunut ja ruttaantunut. Ja leskeytynyt. Huoh. On se tosi outo juttu.

Liityin erääseen

leskiryhmään netissä. On suuri ero, jos puoliso kuolee vaikkapa vuoden sairastelun jälkeen kuin jos puoliso on sairastanut vuosikymmeniä vakavasti kuten meidän tapauksessamme. Puhumattakaan, jos lapset ovat pieniä, itse hyvin nuori ja riippuvainen toisesta.

Itse olen ajatellut syvällisiä

viime aikoina avioliittoa pohtiessani. Hyvä avioliitto on sellainen, jossa puolisot ovat täysin sitoutuneet toisiinsa ja pitävät huolta toisistaan, puolustavat toistaan tarpeen mukaan. Kuitenkin tärkeää on, että heillä on oma elämä, omia ystäviä, omaa tekemistä. Jos ihan kaikki asiat tehdään yhdessä, tyhjyys on suunnaton, kun toista ei enää ole.

Myös tilanne, jossa puoliso on kotihoidossa, voi aiheuttaa suuren tyhjiön, ellei hoitava puoliso ole päässyt tai jaksanut lähteä kodista juuri minnekään. Mitäs sitten teet, kun toinen on poissa? Aukko on tosi iso.

Mutta tyhjyys on joka tapauksessa valtava,

kun rakas puoliso kuolee ja jossain vaiheessa suru on kohdattava ettei sairastu. Suurin osa ihmisistä kokee sen tyhjyyden toisen kuollessa, minä koin sen vuosikymmenten aikana pitkällä aikavälillä. Ne kuolemanharjoitukset, mitä Ari teki kolme, neljä kertaa avioliiton aikana, harjoituttivat minua luopumiseen. Muutama vuosi sitten eräänä keväänä koin suorastaan leskeyden yksinäisyyden. Se oli hirvittävä tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne, mutta selvisin siitä, kun pääsin työelämään takaisin. Ja Jumala auttoi tavalla ja toisella, totta kai.

Olin suunnattoman helpottunut aina, kun Ari selviytyi hengissä kovista koitoksista. Mutta kömpiminen ylös kuopasta otti minun voimilleni sen jälkeen, kun Arin elämä jatkui taas samaa rataa: hengissä, mutta ei muutoksia parempaan.

Nytpä on ollut vaikea uskoa, että Ari oikeasti on poissa. En osaa juuri kaivata häntä, koska muutenkin saatoin olla monta päivää näkemättä häntä. Ari ei koskaan soittanut, ei koskaan tullut käymään kotona viimeisten vuosien aikana. En ole ehtinyt vielä kai edes toipua uupumuksesta, mitä sairaalatouhu vaikutti minuun.

Ari ei voinut puhua minulle

yli kymmeneen viime vuoteen, vaikkakin kommunikoimme. Olin onnellinen hänen seurassaan jahka ensin olin ylittänyt esteet, kuten menemisen sairaalaan, toisten potilaiden ja hoitajien kohtaamiset, sairauden tuomat yllätykset ja ongelmat, kunnes viimein olimme kahden ulkona tai käytävässä tai missä milloinkin vietimme kahdenkeskistä aikaa – tai aikaa niin että toisia lamppasi ympärillämme.

Olin hyvin kiitollinen, tyytyväinen ja onnellinen, jos Ari istui viimein vastapäätäni pyörätuolissaan ja hengitti ja ilmaisi olemuksellaan kaikinpuolista autuutta. En keksi parempaa sanaa, sillä tyytyväisyys kuulostaa vähän laimealta Arista puhuttaessa. Hän eli hetkessä ja täysillä eikä narissut koskaan turhista eikä tarpeellisistakaan.

Viimeiset vuodet olivat tällaisia, aiemmat vaikeampia, kun Ari voi paljon huonommin. Hän hengitti niin vaikeasti, että joskus jouduin lähtemään pois saman tien, kun menin hänen luokseen. En lopulta kestänyt rohinaa, rahinaa ja yskimistä. Tuntui, että tulen sekopäiseksi ja alan hyppiä seinille. Sen jälkeen tilanne taisi muuttuakin vähitellen ja Ari alkoi hengitellä paremmin.

Minä puolestani

kaadoin Arille kaikki perheasiat ja huolenaiheeni ja hän otti ne vastaan ja rukoili niiden puolesta. Ei hän itse niistä huolta ottanut, vaan vei ne eteenpäin Jumalalle. Näin hän jaksoi ja kesti. Olen varma, että hänellä oli erityinen suhde Jumalaan. Jumala ei jää velkaa, joten näin täytyi olla.

Viimeiset vuodet olivat tosiaan seesteisempiä verrattuna aiempiin vuosiin. Senpä takia joku lapsistakin ihmetteli isän kuolemaa, kun hänestä tuntui, että isähän olisi voinut elää vielä vaikka kymmenen vuotta. Niin me varmaan koko perhe ajattelimme.

Rakastin Aria syvästi ja paljon. Nyt ymmärrän lukemani Pikkunainen-kirjan merkityksen itselleni. Kirjan nainen aikoi avioliittoon erään miehen kanssa sodan jälkeen, kun tilanne olisi rauhoittunut. Naisen elämä oli kuitenkin niin kovaa, että kohdatessaan miehen myöhemmin hän sanoi, ettei voikaan mennä avioliittoon. Syynä oli se, ettei hän jaksa enää rakastaa.

Minun kohdallani tuo tarkoittaa sitä, että rakastin niin paljon ja kokonaisvaltaisesti, että nyt kun Ari on poissa, en sure enkä murehdi häntä, vaan pelkästään kiitän. Enempään en olisi pystynyt, vaikka olisin tiennytkin hänen pian kuolevan. Tein kaiken voitavani, inhimillisesti ajatellen. Vajavaista se monesti oli, mutta rakkaus oli johtotähti ja se, että me katotaan tää juttu loppuun asti!

Näitä asioita

on noussut mieleeni, kun olen lueskellut leski-palstaa. On taas aika mennä nukkumaan, ja minähän

saan turvassa asua, sillä Herra minua tukee.

Jaksele sinäkin, arvoisa lukijani!