25.06.2016 - Pilvistä päivää!

Tästä lähtien kirjoitankin juttuni ensin tänne mikä-se-onkaan-sivulle, ja siirrän sen kotisivulle, kun rämpsy on valmis. Jospa tämä estää konetta tuhoamasta kullankalliita ajatuksiani! Tai jos ei niitä, niin säästyvät hermoparkani hiukkasen.

Kuuntelen Vivaldin sävellyksiä

viululla soitettuna youtubesta. Klassinen musiikki miellyttää minua. Se ei estä ajattelemasta omia juttujani, pystyn nukkumaan sohvalla, kun rentouttava musiikki hivelee korviani, mutta ei kuitenkaan häiritse.

Aattopäivänä

eli siis eilen heräsin jo kolmelta, mutta minkäs teet! Nukuin sitten kolmet päiväunet päivän mittaan. Minusta tuntuu, että alan rentoutua! Pystyn nukahtamaan päivällä aika helposti. Mikään huoli ei vaivaa, kun makailen sohvallani, sillä kirpputorilta varastetulla.

Kävin toki Pelastusarmeijassa tunnustamassa myöhemmin tekoseni eikä siitä oltu ollenkaan kiukkuisia – Pelastusarmeija säästyi maksamasta kaatopaikka- ja kuljetusmaksuja sohvasta. Ja minä puolestani pojan ja miniän kanssa selkäpatikassa raahasimme sen kotiin muutaman sadan metrin matkan. Sohva on palvellut uskollisesti jo kuutisen vuotta. Niin kauan olen asustellut tässä Kyyhkytuvassani Vaasan kaupungin keskustan kainalossa.

Pyykin ehdin pestä eilen

ennen kuutta, sain puhtaat lakanat vuoteeseeni ja pinon vaatetta kaappiin. Aihetta kiitokseen on siis runsaasti. Kävelin sitten uimaan ja taisin tehdä muitakin lenkkejä. Siivoamaan en ryhtynyt, sillä olin jo maanantaina pessyt lattiat. Ohoh, pölyt tosiaan jäivät pyyhkimättä, mutta eipä noita ole näkynyt, joten pölyä ei liene missään. Turhapa niitä olisi sitten pyyhkiäkään.

Matonpesun

olin päättänyt jättää ensi viikkoon, mutta kun heräsin aampäivällä päiväunilta n:o 2, olin täynnä virtaa ja pinkaisin pyykkitupaan. Ensin piti pestä pyykkituvan lattia ja VARSINKIN lattiakaivon ritilöineen. Mutta katuharjalla ja ehtalla mäntysuopasaippualla jynssäsin yhden maton sekä kynnys- ja eteismattoja pari. Samalla innolla pesin vielä verannan lattiaakin omalta kohdaltani. Matot kuivuivat auringossa päivän aikana, vain pisimmän maton nostin verannan kaiteelle yöksi sateen varalta.

Syvällisiä ajatuksiakin

joskus välähtää päässäni, mutta kaipa olen väsynyt, kun ei nyt mieleeni tulee mitään säihkyvää. Elämä on usein tätä tavallista, ihan hyvää arkea. Se on parasta lopulta.

Eilen tuli kuukausi Arin kuolemasta. Tuntuu, että siitä on paljon kauemmin. Hautajaisistakin on vasta reilut kaksi viikkoa – kuin niistäkin olisi ikuisuus!

Kutsuin eilen

Amekin syömään luokseni päivällä. Tein erinomaisen hyvää lammaspataa. Sen parempaa ei kukaan muukaan olisi osannut tehdä. Voin sanoa näin, koska ruuasta tuli niin suuhun sopivaa ilman sen kummempia ansioitani. Ainekset olivat passelit.

Ladoin paistinpannuun öljyä, sipulia, porkkanaa, kesäkurpitsaa, kasvisliemikuution puolikkaan sekä neljä lampaankyljystä, jotka olin pippuriseoksella ja suolalla maustanut. Tunteroisen annoin ruuan porista hiljalleen, sitten lisäsin sipulista ruokakermaa ja taas annoin ruuan muhia.

Kannoimme

ruuat ulos pihlajan alle pöydälle, jossa oli liina ja kukkasia. Varjossa oli sopivan lämmintä istua ja nauttia ruoka hyvällä mielellä. Lopuksi joimme kahvia ja söimme kakkua.

Kun Amek lähti, minä painelin lähes tunnin lenkille. Kiertelin meren rantaa ja pitkin katuja. Soitin äidilleni ja osan aikaa kuuntelin Norvannon raamattuopetusta 5. Mooseksen kirjasta kävellessäni.

Lueskelen välillä

Elina Salmisen mainiota runokirjaa, jossa on osuvaa tekstiä:

Joku tietty ikä

 

Olisipa olemassa jokin tietty ikä

jolloin saisi luvan kanssa

lakata vaatimasta itseltä

sellaista mihin ei ole

siihenkään mennessä pystynyt

 

että vaikka neljän vuosikymmenen jälkeen

saisi todeta että minun vaatekaappini

eivät pysy järjestyksessä

minun keittiöni ei säily kiiltävänä

ja minun sohvani alta saattaa löytyä

ihan mitä vain

 

niin ettei loppuun saakka tarvitsisi

sättiä itseä saamattomuudesta

huonosti mapitetuista papereista

ja tiskikaapista joka pursuilee muovirasioita

 

eihän sellaista ikää tietysti ole

senhän minä tiedän mutta mietin

 

lopettaisinko nälvimiseni jo tänään?

- s. 35 kirjasta Jos minä jotain alkaisin

Runossa puhuttelee

se, että toivoisin voivani hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. En näytä samalta kuin 20 kiloa ja 30 vuotta sitten. En myöskään jaksa enkä halua olla jatkuvalla dieetillä. En halua olla tyytymätön siihen, millainen olen ulkoisesti tai sisäisesti. Jospa lopettaisin nälvimiseni jo tänään?! Jospa luottaisin siihen, että ne, jotka rakastavat minua, pitävät minusta juuri tällaisena.

Väsyttää jälleen,

joten siirryn tuttuakin tutummalle sohvaosastolle, keitän kupin kahvia ja katson viimeisimmän Isä Matteon tai Puutarhaunelmia.

Iloista päivän jatkumista, arvoisa lukijani!