07.06.2016 - Arin saattelu siunauskappelille

Tätä päivää jännitin ja pelkäsin selviytymistäni. Oi, miten helpottunut olen siitä, että minua kantavat iankaikkiset käsivarret, jotka ovat riittävän vahvat kantamaan päivän kuin päivän yli. Sen olen kokenut konkreettisestä ja väkevästi jälleen.

Viime yönä

heräsin neljältä, naula päässä. Toisin sanoen pää kipeänä, mutta migreeniä se ei ollut. Heitin panadolia ja ibusalia poskeen ja makasin peitto silmillä kuuteen asti. Alkoi helpottaa, könysin ylös ja ulos. Tein päivittäisen uintikävelyn, 5 km. Merivesi oli 16-asteista, kun se lämpiminä päivinä oli jo hiukan yli 20 astetta. Aion kävellä joka päivä, jos suinkin kykenen. Jalan alle jää moni ajatus ja silmät näkevät kauniin luonnon ja ihanan uuden päivän alkamisen. Se on armoa se.

Työpäivä sujui

sutjakkaasti. Kävimme puistossa äitien ja lasten kanssa, söimme yhdessä ja minä hieroin äitien niskoja ja hartioita. Moni sanoi, että minulla on hyvät kädet. Niin, tiedän, mistä se johtuu. Käteni siunaavat samalla, kun ne hierovat. Kun minä hieron toisen hartioita, Jumala tekee sen. Näin Luther opetti ja minä uskon, että se on totta.

Olin pyörällä töissä,

mutta kotiin tultuani puoli kahdelta jatkoin matkaa kävellen. Vaihdoin vain mustat farkut jalkaani. Aikaa oli tarpeeksi kävellä sairaalan mäelle, kappelille. Odotin kunnes tytär ja keskipoika puolisoineen tulivat sekä Arin veli vaimoineen. Minä lapsineni halusin nähdä avatun arkun ja menimme sisälle kappeliin. Otin liinan Arin kasvoilta. Siinä hän oli eikä kuitenkaan ollut.

Enkeli sanoi Jeesuksesta:

Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös!

Ei Arikaan siinä ollut, mutta hänen ruumiinsa ei ole noussut vielä taivaaseen kuten Jeesuksen. Arin ruumis haudataan ylihuomenna, mutta kun Jeesus palaa takaisin, silloin tapahtuu kuten 1 Tessalonikalaiskirjeen 4. luku kertoo rohkaisuksi meille, jotka uskomme:

Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole. Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.

Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.

Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.

Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.

Näin selvästi,

että Ari ei ollut siinä. Se oli lohduttavaa. Olisi ollut surullista, jos hän olisi näyttänyt niin elävältä, että epäilisin hänen tulevan henkiin, jahka vähän vielä odottelemme. Hän ei herää enää henkiin tässä ajassa, mutta todellisuudessa hän on nyt elävämpi kuin oli eläessään, sillä

Tässä on pyhien kärsivällisyys, niiden, jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.
Ja minä kuulin äänen taivaasta sanovan: "Kirjoita: Autuaat ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat tästedes. Totisesti - sanoo Henki - he saavat levätä vaivoistansa, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä." -Ilm 14. luku

Istuin ruumisauton etupenkillä

ja Arin arkku oli auton takana. Olimme veisanneet virren sairaalan kappelissa sen jälkeen, kun arkku suljettiin. Silitin Arin käsiä ja hiuksia, sanoin muutaman sanan ja laitoin liinan takaisin kasvoille. Veisasimme virren 377:

Nicolaus Selnecker 1578 ja Martin Moller 1587. Ruots. Haquin Ausius 1641, uud. Jesper Swedberg 1694. Suom. virsikirjaan 1701. Uud. komitea 1937.

Virsi aukeni sattumoisin,

kun otin kirjan käteeni. Se olikin erinomainen virsi. Seisoin Arin arkun vieressä, sydämen lähellä, toiset olivat kauempana toisella puolella. Olin rauhallinen kuin viilipytty. Olenhan harjoitellut Arin hautaamista lukuisia kertoja, kun hän on käynyt kuoleman rajalla. Nyt homma vaan tehdään oikeasti ja todella.

On helpottavaa, että ei tarvitse enää pelätä, arvailla ja kuvitella, mitä sitten tapahtuu, jos Ari kuolee. Se on käynyt toteen lopullisesti. Hautajaisia olen käynyt päässäni kymmenesti tai sadasti, halusin tai en, silloin kun Arin tilanne oli kriittinen vuosien aikana. Se oli äärimmäisen raskasta. Olen kiitollinen, että todellisuus sujuu helpommin. Olen niin ällikällä lyöty varmaan, etten tajua, mitä tapahtuu. Vähitellen tajunta kenties palaa. Tai sitten jään tälle tasolle.

Kun auto saapui

siunauskappelille, kiitin kuljettajaa kyydistä sekä Arin että itseni puolesta. Arin viimeinen autoajelu maan päällä - ja todellisesti hän itse on jo muualla. Käsittämätöntä, ei voi ihmisjärki käsittää kuolemaa - eikä oikein elämääkään.

Vietimme vielä

hetken siunauskappelissa. Kaksi kynttilää paloi seinällä ja risti niiden yläpuolella. Arin arkku siinä korokkeella. Kukkasia ei vielä ollut arkun kannella, ne tuotaneen sitten torstaina siihen. Olen valinnut oranssin värisiä ruusuja, muistaakseni.

Kävimme katsomassa hautapaikkaa yhdessä. Hauta oli jo kaivettu, iso kasa maata viereisten hautojen päällä. Huomiseksi on luvattu myrskyä, ehkä siksi työ oli jo tehty valmiiksi.

Kun meidät vihittiin Arin kanssa 4.7.1981, oli illan tullen kova ukonilma, suorastaan myrsky. Niinpä myrskyinen sää sopii myös Arin lähtöpäiväksi tai sen aattoon, miten vaan Jumala hyväksi näkee järjestää. Hän, joka säät ja ilman säätää, tietää kyllä, millainen sää on sopiva Arin saattamiseksi haudan lepoon odottamaan ruumiin ylösnousemusta.

Menimme haudalta keskipojan perheen kanssa

Karhulaan kahville. Istuimme ulkona juomassa, sää oli aurinkoinen ja kaunis, vaikka tuuli oli vähän raitis. Sovimme tapaavamme taas huomenna, kun suunnittelemme muistotilaisuutta.

Kotimatkalla kävin kaupassa, ajelin sairaalan läheltä ja käväisi mielessä sairaalassa käynti, vaikka saman tien muistin: Hän ei ole enää täällä!

Kotona odotti

kukkakimppu ovessa. Myöhemmin löysin siihen liittyvän adressin postilaatikosta lukuisten muiden postien kanssa. Ystävä kävi ovella, toi adressin. Puhelin soi, sukulainen soitti hautajaisiin liittyvää asiaa.

Viimein ennätin istua avaamaan päivän postit. Jälleen itku tuli tässä vaiheessa. En tunne itseäni arvolliseksi näin suureen määrään ystävien ja sukulaisten, entisten ja nykyisten naapurien rakkauden osoituksia, joita tulvii meille virtanaan. Jumala osoittaa rakkauttaan ylenpalttisesti ihmisten kautta, sinunkin, joka näitä luet ja siten osoitat myötätuntoa perhettämme kohtaan. Minä kiitän!

Pian on aika

mössätä avocadosörsselit päähän ja painella saunaan liottamaan itseäni. Huomenna on vielä työpäivä, sitten hautajaispäivä. Arin siunaustilaisuus on siis torstaina klo 11 isossa siunauskappelissa hautausmaan laidalla, Vöyrinkatu 1-2. Sinne ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat olla saattelemassa Aria siunaten matkalle, johon Jumala on hänet kutsunut luotamme.

Vaikka päivät

olen ollut käsittämättömän pirteä, yön lepo osoittaa, että sisikuntaa ei petkuteta. Toivon kuitenkin, että ensi yönäkin saisin nukutuksi vähintään 5 h, niin selviän huomisesta. Jumala on ollut armollinen minua kohtaan ja niin hyvä, että olen hämmentynyt. Jumala, joka näin upeasti käsikirjoitti Arin lähtöpäivät, on taatusti suunnitellut sekä hänelle, että minulle, lapsilleni ja sinulle, arvoisa lukijani, ihmeellisen tulevaisuuden! Voi hyvin!