Kategoriat: Ajankohtaista

Työpäivästä selvitty, kotona keräämässä voimia. Opettelemassa olemaan ja lepäämään. Näitä olen toki kauan opetellut enkä ole varma, olenko juurikaan oppinut. Mutta opiskelu jatkuu. Nyt voimien keruu on erityisen tarpeen, sillä tällä viikolla on haasteita riittämiin. Jos niitä voi haasteiksi sanoa, päiviä, jollaiset ovat elämässä ainutlaatuisia. Kuten rakkaimpansa hautaan saattaminen.

Joka päivä itken

jossain vaiheessa. Eilen ehtoollispöydässä, kun näin pastorin mustien housujen lahkeet hänen mustien kenkiensä yläpuolella alttarikaiteelle polvistuessani. Muistin Arin mustat suorat housut, ja sen, kuinka hyvin ne hänelle sopivat ja kuinka paljon häntä rakastin. Itkua piisasi, eikä aihe ollut kovin hurskas, mutta tällaista itkuun pillahtelua nämä päivät ovat. Muistikuvat tuovat ikävän ja itkun.

Tänään puolestaan luin postin tuomia adresseja, joita ystävät ympäri Suomea olivat lähettäneet ja se sai minut itkemään ja ihmettelemään ystävien rakkauden ja osanoton merkitystä ja suuruutta. Kiitos, ystävät, kiitos kanssakulkijat, että olette olemassa! Minäkin haluan vähintään kirjoituksillani olla teitä rohkaisemassa! Etten aivan velan puolelle jäisi, sitä toivon.

Tiistaina

eli huomenna menemme pienellä joukolla sairaalan siunauskappeliin. Näen siellä Arin viimeistä kertaa tässä maailmassa, vaikkakin hän on jo kuollut. Seuraavan kerran tapaan hänet kirkkaudessa, Jumalan luona. Eikähän Ari siellä arkussa ole varsinaisesti, vain hänen kuorensa, se joka on tästä maailmasta, eikä voi mennä tuonpuoleiseen. 2 Korinttolaiskirjeessä, sen 4. luvussa sanotaan:

Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti,
meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.

Sairauden vuodet

tuntuvat ikään kuin unohtuvan ja Ari on elävämpi. Sellainen kuin hän oli nuorempana ja terveenä. En oikein edes ymmärrä, miten olemme selvinneet viimeisistä lähes 30 vuodesta! Sairauden surua on ollut niin paljon. Eipä silti, niihin sisältyy myös huikeita onnen hetkiä, yhdessä oloa, Jumalan läsnäoloa ja apua. Kaiken tämän Jumala on nähnyt hyväksi antaa meille. Ja minä uskon löytäväni siunauksia näistä vuosista vielä paljon jatkossakin, kun aikaa kuluu:

Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!
Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti.

Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani.
Autuaat ne, jotka sinun huoneessasi asuvat! He kiittävät sinua alati. Sela.

Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat!
Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.
He käyvät voimasta voimaan, he astuvat Jumalan eteen Siionissa. -Psalmista 84

Kun huomisesta pääsen

keskiviikkoon, odotan työpäivän jälkeen poikien perheitä etelästä tänne. Toisen perhe on luonani yötä. Meillä on muistotilaisuuden suhteen vielä jotain järjesteltävää. Pääasiassa en ole kyllä tehnyt mitään muuta kuin ihmetellyt ja delegoinut tehtäviä lapsilleni.

Maanantait ovat usein

väsyttäviä. Onneksi muutkin olivat töissä väsyneitä enkä vain minä. Kerrassaan raukaisi niin että melkein huimasi. Ja on minulla ollut viikon ainakin jatkuvasti aavistuksen verran etova olo. Niin kuin olisi nälkä, mutta ei ole. Ei tee mieli ruokaa, mutta syön kuitenkin, vähintään yhtä paljon kuin yleensä. Siis turhan paljon. Mutta kyllähän minä kävelenkin. Lähes 10 km joka päivä. Se on terapiaa.

Muisti pätkii,

mutta ei erityisen kamalasti. Illalla ajattelin, että tänään en sitten ehdi aamulla uimaan, kun on töitä. En muistanut ollenkaan, että minähän herään yleensä viiden jälkeen ja koko viime viikonkin kävin uimassa joka aamu juuri siitä syystä. Kun näet ennätin oikein hyvin.

Välillä minulle käy kuin entiselle miehelle. Kuuntelen, käykö kelloni ollenkaan, kun viisarit eivät siirry mihinkään. Ajan kulku on muuttunut kummalliseksi.

Eilen messussa

Arille tehtiin kiitos, toisin sanoen Markus Pöyry rukoili esirukousosiossa Arin puolesta. Eräs seurakuntalaisemme soitti viululla kauniin kappaleen sen jälkeen. Arille ja minulle soitettiin viimeksi viulua 15 vuotta sitten, kun vietimme hääpäivää ystävien seurassa. Aleksei soitti Sua vain yli kaiken mä rakastan - ja muutakin hän soitti.

Nyt ympyrä ikään kuin sulkeutui ja Ari sai kuunnella viulunsoittoa Aabrahamin helmassa.

Tästä lähtien menen ehtoolliselle aina, jos mahdollista, kaiteen loppupäähän. Alttarihan muodostaa puoliympyrän, jonka toinen puoli on näkymätön ja jossa edesmenneet aterioivat yhdessä meidän kanssamme. Me täällä ajassa, he iankaikkisuudessa. Jospa Ari on polvistuneena vieressäni näkymättömässä ulottuvuudessa? Oli niin tai näin, se on lohdullista ja toivoa antavaa. Hän on vain askeleen edellä, minä menen perässä. Daavid sanoi:

On vain askel minun ja kuoleman välissä. -

Niin se on - siirtyminen näkymättömään tapahtuu silmänräpäyksessä.

Messumme oli muutenkin

monella lailla muutosta täynnä: eräs rakas ja tärkeä perhe oli viimeistä kertaa mukana, sillä perhe muuttaa työn perässä Helsinkiin. Toiseen perheeseen oli syntynyt vauva eli seurakuntamme kasvaa, kun taas Ari lähti. Rakas pastorimme Markus Pöyry piti viimeisen saarnansa meille, sillä elokuussa alkavat jokaviikkoiset messut ja saamme oman pastorin Vaasaan - ja messumme siirtyvät aamupäivälle. Se on mahtava asia.

Tämän lisäksi muutamme toisiin tiloihin - eli muutosta muutoksen perään!

Ettei tämä viikko

olisi liian keppoinen hautajaisineen, niin vielä loppuviikolla osallistun aivan toisenlaiseen tilaisuuteen, mutta siitä myöhemmin. Jumala minulle voimia antakoon - ja kyllä hän antaa. Mutta tulen olemaan räjähtäneessä tilassa ennen kuin tämä kuukausi on lopussa. Arin kuolema on kummallista, outoa ja käsittämätöntä. Se ei mahdu pieneen järkeeni.

Jokunen ajatus Elliotilta:

- - Sellainen rauha, jota maailma ei voi antaa, se ei tule kärsimyksen poistuessa vaan muuta tietä - hyväksymisen kautta. Olin alkanut oppia, että se sama Herra, "jonka tykönä ei ole muutosta, ei  vaihteen varjoa" -Jaak 1:17 - - oli antanut minulle nyt tämän lahjan. Ottaisinko sen vastaan hänen kädestään? Kiittäisinkö häntä siitä? -s. 42

- - Hän oli antanut vastauksia rukoukseeni avioliiton ja äitiyden kautta saamissani siunauksissa. Nyt oli aika löytää hänet myös kuoleman varjon laaksossa. -s. 43

"Meillä on ihan sama turva kuin ennenkin" - - Jumala oli antanut minulle uuden aseman. Saatoin hyväksyä tuon aseman kaikkine uusine velvollisuuksineen ja ongelmineen, vakuuttuneena siitä, että tämä Raamatun lupaus on tosi: "Herra itse käy sinun edelläsi, hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua eikä hylkää sinua; älä pelkää äläkä arkaile".-5 Moos 31:8

Elliot kirjoittaa myös saaneensa apua lauseesta: TARTU NYT SEURAAVAAN TEHTÄVÄÄN. Eli tee velvollisuutesi, ota se Jumalan tahtona sillä hetkellä ja niin pääset elämässä eteenpäin. Näin minäkin uskon. Työn ja puuhastelun, liikkumisen ja ihmisten kanssa olemisen merkitys on suuri yksinäisyyden taltuttamisessa. Aika kuluu ja vähitellen päänuppi alkaa käsittää jotain siitä uudesta asemasta, mihin on joutunut Jumalan johdatuksesta.

Ja koska Jumala ei tee virheitä, tämän täytyy koituu siunaukseksi minulle ja muille. Hyvää tästä seuraa. Mutta polku on uusi enkä osaa aavistaa sen kulkua. Sen takia voimia kuluu ällistelyyn ja töllistelyyn.

Siirryn sohvaosaston puolelle,

myöhemmin käyn vielä kävelemässä ja kaupassa. Toivotan siunausta alkaneeseen viikkoon, arvoisa lukijani!