02.06.2016 - Seitsemän yötä

Vielä 7 yötä Arin hautajaisiin. Se tuntuu äärettömän pitkältä ajalta, vaikka siihen on vain viikko. Jännittää aika tavalla se tilanne, koska en ole milloinkaan ennen ollut vastaavassa tilanteessa, saattamassa aviomiestä hautaan. En ymmärrä ollenkaan, asiaa en voi käsittää.

Elisabeth Elliotin kirja

yksinäisyydestä ja sen kohtaamisesta on mielenkiintoinen. Siteeraan siitä jotain:

- - voimme oppia rakastamaan Jumalaa juuri tässä tilanteessa, missä parhaillaan satumme olemaan. Ei jossain muualla tai joskus muulloin vaan juuri nyt, kun Hän ei näytä toimivan, kun Hänen tahtonsa on hämärän peitossa ja vaikuttaa jopa pelottavalta, kun Hän ei toimi odotuksiemme mukaisesti ja kun Hän näyttää kokonaan poistuneen näyttämöltä. Juuri tässä on otollinen tilanne, ei missään muualla. Jos usko ei ala toimia näissä olosuhteissa, se ei sitten toimi ollenkaan.

Pitkään aikaan

Jumala ei tuntunut toimivan meidän elämässä eikä muka kuullut rukouksia. Vaikka kyllähän hän kuuli ja toimi, kun hän ylläpiti Arin elämää. Nyt hän on sitten sanonut painavan sanansa ja vienyt Arin pois ajasta iankaikkisuuteen. Tämä väkevä puhe ei voi jäädä kuulematta, vaikka se kyllä tukki korvat ja salpasi hengityksen jossain mielessä. Vähitellen varmaan tajunta alkaa palata. Onneksi on laaja verkosto ympärillä, minulla ja lapsillani. Muutoin olisi tosi kamalaa.

Kuten hammassaneerauksen jälkeen puudutus lakkaa jonkin ajan kuluttua ja kipu tulee vasta sitten, niin voi käydä tässäkin tapauksessa. Puudutusta sain ennen Arin kuolemaa, niin etten nähnyt merkkejä sen tulosta ja tärsky lamautti niin että tosiaan kuulo ja ymmärrys ovat entisestäänkin olleet hakoteillä.

Sen takia vähän pelottaa hautajaispäivä. Jos vaikka lamaannus loppuu siihen mennessä.

Ensi tiistaina

menemme joka tapauksessa jonkinlaisella saattojoukolla sairaalan kappeliin. Näen Arin arkussa, haluan katsoa häntä tai siis hänen ruumistaan vielä kerran, että asia todentuu. Sitten arkun kansi suljetaan. Voi, voi, miten kummallista ja outoa. Puudutus on vielä päällä, totean vain asian, niin merkillinen kuin se on.

Toisaalla elämäni jatkuu

kuin ei mitään olisi muka tapahtunut. Töissä olin tänäänkin, meillä oli mukava päivä. Pidimme osan päivästä tyhy-päivänä ja kävimme syömässä Raippaluodossa. Hauskaa seuraa, hyvää ruokaa. Sen jälkeen jäin ennen kaupunkiin tuloamme tien varteen ja kävelin tunnin verran kotiin. Aamulla olin ollut jo uimassa, se on vaan niin ihanaa se meressä uinti etenkin kauniina kesäaamuna.

Tytär ja lapsenlapsi

tulivat pyörällä luokseni iltapäivällä. Amanda istui hiekkalaatikolla leikkien, me joimme kahvia laatikon reunalla istuen. Aluksi söimme pihlajan katveessa makaroonitonnikalaa. Päivä oli tänäänkin paahteinen, mutta viileä tuuli vilvoitti aika lailla.

Eilen piti käyttämäni

ystävää kaupassa autolla, mutta unohdin asian tyystin. Tänään hän muistutteli ja kävimme ostoksilla. Minulla jäi kukkaro kotiin. Pian yritän päästä nukkumaan, sillä tänään olen ollut aika naatti. Heräsin jälleen yöllä valvomaan tunnin, pari nukuttuani. Nukuin kuitenkin myöhemmin uudestaan. Aamulla en meinannut joutua töihin, kun ensin oli kännykkäkotelo hukassa ja kun sen löysin, kännykkä oli hävinnyt. Se oli kuitenkin aivan näköpaikalla pöydällä.

Naapuri, yksi monista ihanista,

muisti kukalla minua rohkaisevin sanoin ja postiakin tuli jälleen. -Viikon kuluttua hautajaiset ovat ohi, mutta sen jälkeen on eräs tärkeä meno odottamassa, kauan sitten sovittu. Toisaalta hyvä, mutta hirvittää, miten jaksan. Mutta uskon, että rukoukset kantavat, uskollinen Jumala ei petä.

Kiitos rinnalla kulkemisesta, arvoisa lukijani!