26.05.2016 - Shokista surutyön alkuun

Päätin, että en mene sittenkään töihin vielä huomenna. Olen niin arvaamaton, en hallitse itseäni.

Tänään oli

ihana päivä, kai niin voi sanoa? Tapasin lapseni hautausmaan parkkipaikalla ja menimme toimistolle ja sieltä vahtimestarin kanssa katsomaan vapaita hautapaikkoja. Olin toivonut, että haudan vieressä olisi puu, mutta vahtimestarin mielestä puusta koituu usein ongelmia pitkän päälle. Niinpä sanoin, että emme siis haluakaan puuta.

Mutta kun tulimme katsomaan ensimmäistä paikkaa. siinä kasvoi pensasta isompi aronia, hento kuin ajatus. Ja hauta on sellaisessa paikassa, että minäkin osaan eksymättä sinne, sillä se on lammesta seuraavan tienhaaran päässä ihan lähellä. Valitsimme sen. Keskipoikamme lupasi pilkkoa puun polttopuiksi siinä vaiheessa, kun ongelmia ilmenee.

Meidän on helppo tehdä yhteistyötä perheeni kanssa, sillä olemme samanlaisia tietyssä mielessä. Joku toinen porukka olisi raahautunut jokaisen haudan luo ja kenties riidellyt, mikä otetaan ja ehkä seuraavana päivänä olisi tultu uudestaan arpomaan. Mutta me teemme nopeita päätöksiä ja homma on sillä selvä.

Tyttären kanssa

menimme minun luokseni tekemään lämpimiä voileipiä ja pojat kävivät hautaustoimistossa tilaamassa hautakiven. Minun ei tarvinnut puuttua siihen asiaan. Istuimme sitten pöydän ääressä jutellen lasten kanssa ja kerroimme tunnoistamme. Tuntui hyvältä, lohdulliselta ja ihanalta olla näin monta päivää yhdessä ja puhaltaa yhteen hiileen. Yhteenkuuluvuus vahvistui. En ollut ymmärtänytkään, että lapseni ovat näin aikuisia. Tytär hoiti lehti-ilmoitusten laittamiset ja muutakin.

Lopuksi rukoilimme ja kiitimme asioiden hyvästä sujumisesta Jumalaa. Etelän pojat lähtivät kotimatkalle. He menivät Arin äidin luokse menomatkallaan ja kävivät myös Arin veljen ja isän haudalla samalla. Syvällisiä, elämän rajoja hipovia päiviä olemme viettäneet yhdessä. Eilen illalla pojat olivat valvoneet pitkään ja jutelleet. Oi, miten tärkeää se on ja miten me emme siihen helposti kykene muuta kuin tällaisissa ääritilanteissa. Mutta kaipa niin on hyvä, silloin syvyyttä ja yhteyttä tarvitaan.

Kirsikkapuun istutus

on ollut mielessäni eilisestä asti. Tänään lasten lähdettyä hyppäsin autoon ja menin puutarhalle. Jo parkkipaikalla yhdeltä rouvalta kyselin hänen ostamastaan puusta ja kerroin, että mieheni on juuri kuollut. Rouva halasi minua ja sanoi, että meni tosiaan ja osta se puu, se on hyvä. Ja minä menin ja kuljin pitkin puurivejä ja itkin ja itkin kuin vesiputous. Viimein valitsin yhden kirsikkapuun ja itkien kannoin sen kassalle ja autoon.

Autoon mennessäni tuli mieleen, että olisin voinut sanoa kassaneidille, että kyllä niin itkettää, kun on näin kallis puu. En ole varma, mikä asiassa itketti, mutta ehkä kirsikkapuu edusti minulle elämää ja sen jatkumista.

Kotiin tultuani menin raivaamaan tupani ikkunan takana olevan ruusupuskan juuriston ja kannoin roskat jätteisiin. Istutin puuni, kastelin, lannoitin ja se on niin tosi nätti. Eräs naapuriperhe oli pihalla ja rouva tuli ottamaan osaa ja halasi minua. He grillasivat ja tarjosivat minulle makkaran. Se makkara taas edusti minulle turvaa, lohtua ja suojaa - ja kerroinkin sen rouvalle. Tulin hoidetuksi.

Sillä aikaa

ovelleni oli tuotu jälleen kukkasia ja kortti. Ja pitkin näitä päiviä on ystäviä ja naapureita käynyt ottamassa osaa kukin ja kynttilöin. Se on tosiaan hyvin, hyvin lohdullista. Puhelinsoittoja on tullut, mutta niihin en juuri ole ehtinyt vastata. Enkä ole jaksanut. Parhaita ovat nyt viestit. Puhelinsoitot ovat varmaan tarpeen hautajaisten jälkeen. Näin tuntuu.

Ja on hyvä muistaa, että läheisensä menettäneelle tarvitsee sanoa vain kaksi sanaa: otan osaa. Ihan turhaan moni jättää sanomatta mitään, kun ei keksi mitään nokkelaa sanottavaa. Ne nokkelat sanomiset ovat pääasiassa ärsyttäviä kliseitä - kyllä se siitä ja niin edelleen.

Tosi paljon asioita hoitelin tänäänkin yksin hautausmaareissun jälkeen:

-kävin sairaalamaksutoimistossa, jätin sinne papereita ja viestin. Myöhemmin sain sieltä puhelinsoiton ja osanoton.

-postissa kävin kyselemässä osoiteasioita ja virkailija otti osaa itku silmässä

-pankissa norkoilin myös. Sain vastauksia, mutta muistin niistä vain alkuosan. Prosyyriä sain sieltäkin mukaani. Onkohan kaikki tallessa, kun huushollini on vähän mullin mallin?

-kelassa kävin myös. Täytin leskeneläkettä koskevan paperin. Vaikeita kysymyksiä sielläkin riitti. -Viime yönä tein ilmoituksen Arin työeläkekassaan Arin kuolemasta. - Kelassa en muistanut vuosilukuja, toivottavasti vastaukset riittivät. Siellä radio moikasi, niin että minun oli vaikea keskittyä.

-kirjastoon vein Arin Viktor-laitteen. Kuljin infosta toiseen kerrokseen, infoon, kolmanteen kerrokseen ja taas infoon. Sinne viimein viestin kera sain jättää Arin soittokoneen, jolla niin, niin paljon kuuntelimme raamatun tekstejä, Ari tietysti enemmän kuin minä.

-Arin osaston ovenripaan jätin yhdet miesten housut, jotka eivät olleet Arin. Löytänevät siitä. En jaksanut soittaa ovikelloa ja tavata osaston ihmisiä juuri nyt.

-soitin toiselle osastolle, onko sinne tuotu Arin patja erään ystäväni miehelle. Soitin monta kertaa iltapäivän mittaan, lopulta tärppäsi. Patja oli tuotu. Vein osaston ovelle patjaa koskevat ohjekirjaset ja hoitaja kertoi, että osastolla on onneksi pari sellaista sähkökäyttöistä patjaa, joten he osannevat käyttää sitä. Sain jälleen osanottoa, hoitaja oli tuttu, Aria paljon hoitanut ihminen.

-hain Arin suurennetun valokuvan, jonka tytär ja poika kävivät eilen tilaamassa ja olivat jo maksaneet. Se on nyt pöydälläni, mutta viemme sen muistotilaisuuteen pöydälle muutamien muiden kuvien kanssa.

-kävin torilla tapaamassa tuttua uskovaa, iäkästä ystävää ja sain rohkaisua. Muitakin oli paikalla, juttelimme. Lähdin, en jaksanut paljon kuunnella.

-olin hattukaupoilla. Laitoin tyttärelle kuvia itsestäni eri hattu päässäni ja hän valitsi onneksi saman, josta itsekin pidin enemmän. Musta lierihattu. Marssin se päässäni kotiin kuin mikäkin matami.

Hyvä lukijani,

ehkä voit kuvitella, että olin kohtalaisen puhki noiden keikkojen jälkeen! Lisäksi puheluja ja viesteihin vastaamista joka välissä, vaikka tosiaan enimpiin puheluihin en ole voinut vastata, ei riitä kapasiteetti.

Kynttilät

palavat pöydillä Arin kuvan vieressä. Vietän iltaani hyvällä mielellä. Keskittyminen on vaikeaa, mutta ehkä katson yhden isä Brownin jos ehdin vielä ennen nukkumaan menoa. En ole varma tosin, jaksanko keskittyä siihen, mutta hyvä on tehdä jotain, missä ajatukset katkeavat. Tai ehkä aloitan lukea kirjaa Yksin, joka kertoo leskeksi kolme kertaa jääneestä naisesta. Se teki aikamoisen vaikutuksen taannoin, kun sen luin ensi kerran. Minähän olen tosin yksinkertainen leski, joten minun kokemukseni ovat vaatimattomat tuon rouvan kokemusten rinnalla. Yhdessäkin on sulattamista.

Voisin kuvata oloani,

että se on kuin tietokone, jota ei ole päivitetty maailman aikoihin tai joka pitää nyt päivittää ihan toiseen versioon. Pääni päivittää ja päivittää sitä tietoa, että Aria ei enää ole tässä ajassa. Sen huomaaminen tapahtuu salakavalasti: näen viestin tuttavalta ja muistelen, että tämä jäi pari vuotta sitten leskeksi, kyseessä on se leski-ihminen. Samalla päähäni pamahtaa, että hyvänen aika: minäkin olen nyt leskirouva, olen leski. Huh. Tämän kalloon takominen eri tavoin vie aikaa ja energiaa. Jalatkin ovat kuin lyijyä pitkän uurastuksen jälkeen, vaikka erityistä uurastusta ei ole fyysisesti tapahtunutkaan.

Tapasin kaupungilla

ja kaupassa muutamia äitejä työstäni. He ottivat osaa ja halasivat minua, sain jälleen kaipaamaani lohtua. Ylenpalttista on se hoito, jota saan Jumalalta lähimmäisteni kautta, monien teidän kautta, hyvät lukijani!

Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi,
ja "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen". -1 Piet 5:6,7

Jumalan siunausta sinulle, arvoisa lukijani!