04.02.2016 - Kurssilainen

Pian on viikko väännetty kurssilla. Tänään oli koetusten päivä, CV:n kirjoittaminen. Kirjoittaminenhan sujuu kyllä, mutta kun ei ole tekstinkäsittelyohjelmista haisuakaan, niin hermoni riekaloituivat pahan kerran. Teksti pomppi minne halusi. Tietysti säädin muka itse laitetta, niin että Janttu, kouluttajamme, joutui tekemään hommia saadakseen systeemit peruskuntoon.

Nuorethan

tekaisivat jutun ohimennen vaan. Ja ne vanhemmatkin varmaan. Ainakaan heillä ei näyttänyt suoni pullistelevan päästä sen enempää kuin höyrykään nousevan. Itse sekä savusin että höyrysin. Sisäänpäin. Itkukaan ei ollut kaukana. Minusta on sietämätöntä tuollainen kykenemättömyys saada jotain rakkinetta tottelemaan itseäni. Ja näin oli laita tänään.

Oppisopimusammattilainen

tulee huomenissa vähän "praataamahan". Ja huomenna CV:t pitää tulla valmiiksi. Tulevat ne. Olen jo delegoinut hommaa tyttärelle. Toisille työt, jos voin asian niin organisoida. Itse asiassa tytär tarjosi auliisti apuaan, kiitos, kiltti tytär!

Siitä en ole hermostunut, etteikö homma tule hoidetuksi joko tyttären avustuksella tai sitten huomenna kurssilla. Mutta kärsivällisyyteni katoaa alta sekunnissa tekstin tehdessä omia juttujaan minun ohjailustani huolimatta. En pidä hallitsemattomista tilanteista.

Hierojalle

pääsin tänään iltamassa. Olen ollut pitkään menossa ja nyt sen tein. Loppukuusta uudestaan. On sen verran juntturassa oikea kutomakäsi. Minulla on hyvä luottohieroja kunhan hänelle vain onnistun saamaan ajan. Tärkeää on pitää itsestään huolta. Kukapa sen muu tekisi!

Soittelin

iltapäivällä Arille, tai siis hänen veljelleen sairaalaan, kun tämä oli siellä. Kerroin huomenna tulevani ja menemme kahvilaan taas. Siellä on

enemmän tilaa, osastolla on aika ahdasta ja onhan osastolta häipyminen vaihtelua Arillekin.

Nastakengät

ovat mainiot, paras ostokseni. Mutta, mutta. Olen kävellä röykkyyttänyt niillä eilenkin reilut 15 km. Jo alkoi tuntua jalkaterissä. Nastakengät ovat tukevat ja kovat, eivät mitkään lenkkikengät. Ei niitä liene tarkoitettu maratonkävelyihin. Sen takia käytin tänään tavallisia talvikenkiäni ja jopa oli liukastelun makua hommassa, mutta pysyin sentään pystyssä. Tänään olenkin kävellyt vain muutaman kilometrin.

Pieni paussi,

ja kirjoitteluni jatkuu huomattavasti kevyemmällä mielellä. CV:n tekele lähti tyttärelle muokattavaksi. Jos hän siitä sotkusta saa selvää - uskon, että hän onnistuu. Delegointi on minun lajini. Sitä teen mielelläni, vaikka haluan kyllä itse tehdä sen mitä osaan, mutta on juttuja, joita toiset osaavat paremmin. Kaikki koneisiin liittyvä muun muassa.

Luin netistä

yritysmummosta ja se pesti olisi juuri minun mieleiseni, sekin. Minullahan on kolme työhön tutustumispaikkaa tiedossa, soittelin niihin alkuviikon aikana. Mielenkiintoista, saanko vielä töitäkin jostain. Sen aika näyttää. Kävipä niin tai näin, hyvin käy. Tahtoisin juuri minulle sopivaa paikkaa ja sen tietää Jumala yksin, millainen se on. Odotan siis innolla ja jännityksellä.

Sain herttaisen

Psalmikirjasen eräältä ystävältäni. Siinä on kauniita kuvia lohduttavien psalmien kera. Tässä tähän hetkeen sinulle, arvoisa lukijani, kuten minullekin Sana Isältämme Jumalalta, psalmista 31:

Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut! Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojiin saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.

JK. Suloinen, rakas tyttäreni lähetti juuri minulle korjaamansa CV:n. Huippua - tuollaiset tyttäret ovat suuri Jumalan lahja ja siunaus tällaiselle äidille!

JK.2 Muistitikkuni on pyörinyt pöydällä kaiken aikaa, mutta nyt se on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Ei missään kuviteltavissa paikoissa näy tikun tikkua. En stressaa, CV löytyy koneelta, tikkuja saa kaupasta lisää. Ikälisä on rasittava, mutta pakko vaan nauraa, se on hauskempaa.