16.01.2014 - Viikonloppua kohti kirkastuu!

Monessakin mielessä kirkastuu: aurinkoista luvassa.

Mieliala kohoaa viikonloppua kohti, sillä hyvää on luvassa. Tänään lyhyehkö työpäivä, jonka jälkeen pompahdan junalla äitiä ja sukulaisia tervehtimään sekä tapaan joitakin ystäviä.

Alkuviikon työpisteeni ovat kolmen tai kuuden kilometrin päässä, mutta loppuviikon vain kilometrin etäisyydellä. Keskiviikkona on siis pienoinen perjantai, kun olen urakoinut itseni töistä kotiin .

Cowman rohkaisee meitä tänään sanoillaan:

"Ja nousi kova myrskytuuli..."
-Mark 4:47

"- - Kun Jumala tahtoo kasvattaa ihmisen, se tapahtuu rajumyrskyissä. Ihmiskunnan historia on aina ankaraa ja vaikeata. Ihminen ei ole vielä sellainen kuin hänen pitäisi olla, jos hän ei ole kamppaillut rajumyrskyn kynsissä eikä saanut vastausta rukoukseensa:
`Oi, Jumala,
ota minut,
murra minut,
tee minut tahtosi mukaiseksi!`

"- - Rajuilmat ovat sinuunkin iskeneet, Oletko niiden jälkeen murtunut, väsynyt, piesty, kuin laakson pohjaan poljettu?
Vai ovatko ne nostaneet sinut aurinkoisille vuorenhuipuille, rikkaampaan, syvempään, pysyvämpään yhteyteen Jumalasi kanssa?
Ovatko ne saaneet synnyttää sinussa enemmän myötätuntoa myrskyn murjomiin ja elämän taisteluissa haavoittuneisiin lähimmäisiisi?"
-Virtoja erämaassa, Lettie B.Cowman

Soittelin eilen sukulaisen kanssa, joka oli juuri päässyt sairaalasta. Hän kertoi, että vain yksi hoitajistä katsoi silmiin, kun kävi huoneessa. Muut eivät luoneet silmäystäkään, potilasta ei ikään kuin nähty ollenkaan, vaikka häntä käytiin katsomassa.

Leikkauksen jälkeen sukulaiselle tuotiin ruokaa, jota hän ei missään tapaukssa saanut syödä. Onneksi kyseessä oli puhekykyinen ja nuorehko ihminen, joka ei kuollut syömiseen, kuten kävi vanhukselle, joka kuoli saatuaan väärää ruokaa vastaavassa tilanteessa.

Samoin hän kertoi, että sairaalan lattiat olivat likaiset, mikä on vastoin sitä, mitä yleisesti ajattelemme sairaaloiden siisteydestä. Likaiset lattiat eivät ole maailman tärkein asia, mutta jotain se kertoo työmoraalista ja muustakin.

Olenpa kuullut leikkauspöydän puhdistamisesta sanottavan:
jos itse joutuisin tuossa makaamaan, niin sitten tietysti puhdistaisin paremmin.

Moni asia surettaa minua raskaasti, sillä olenhan seurannut sairaalamaailmaa hyvin läheltä yli 30 vuotta. Joudun usein kovettamaan itseäni ja olemaan välittämättä asioista, jotka koskevat minuun. Nyt jo olen pahis. En jaksa kantaa sitä töykeyttä, mikä seuraisi, jos valittaisin vielä enemmän ja puuttuisin asioihin, joihin pitäisi jonkun puuttua.

Mutta on sentään Jumala taivaassa, joka näkee. Hän pitää huolen omistaan, tavalla tai toisella. Hänkin suree maailman tilaa, mutta pelastaa ne, jotka häneen turvaavat.

Luin viikonloppuna sairaalapäiväkirjaa vuodelta 1983, jolloin lankomieheni oli sairaalassa reilun kuukauden ennen kuin kuoli tulipalon jälkiseurauksena. Se oli murheellista luettavaa monin tavoin. Se oli kuin esikoulua oman mieheni sairastamiselle. Esikoulu kesti vain reilun kuukauden, peruskoulu, yläaste, lukio ja jatko-opiskeluni jatkuvat edelleen.

Mutta parempi olla surun seuralainen kuin elää päiväperhosena. Sitä mieltä minä olen. Liian kevyt elämä ei sovi ihmiselle. Ihminen vahvistuu vain koetuksissa, eikä uskoa ole olemassakaan ennen kuin sitä on koeteltu.

Mukavaa loppuviikkoa, arvoisa lukijani! Lähden tästä näppäimistöjä kuuraamaan, kirjoja muovittamaan ja nauttimaan työelämästä sen kaikin maustein!