05.01.2014 - Loppiaisen pyhinä

Nollakeli, ei lunta. Vuosi hyvässä vauhdissa.

Vuosi on alkanut aika rennosti. Oli hyvä joulunaika, nyt jo työt alkaneet, mutta vielä saamme nauttia pitkästä viikonlopusta. Huomenna on tyttären kastepäivä, 25 vuotta sitten sitä vietettiin, loppiainen.

Viimeinen pari uunista ulos, vanha leikki. Meidän neljäs lapsukainen, jo aikuinen mies, on mennyt kihloihin. Ennen sanottiin, että kun perheessä on vauva, siellä on eräänlainen juhlan tuntu koko ajan. Vähän samaa koen myös aikoina, kun perheemme lapsista joku on ollut kihloissa: jotain hyvää on tekeillä.

Kihlaus on lupaus avioliitosta. Näin on ollut tähän asti ja edelleen, mutta maallistumisen myötä ihmiset eivät enää sitoudu. Sitoutumattomuus näkyy politiikassa ja työelämässä, ihmissuhteissa ja yhteiskunnan joka osa-alueella.

Lähetyshiippakunnan sivuilla Esko Murto puhuu viimeisimmässä saarnassaan lupauksista ja valoista. Kun ihminen sanoo "minä teen", se ei velvoitta tai sitouta niin paljon kuin sana "lupaan tehdä", sillä lupaus annetaan yleensä jollekin.

Vala tehdään vetoamalla johonkin itseä suurempaan. Silloin tämä suurempi tulee ikään kuin takaamaan ja vahvistamaan heikomman tekemän lupauksen.

Kun Jumala teki Aabrahamin kanssa liiton (1 Moos 15.luku), hän vaivutti tämän horrokseen ja takasi itse heidän liittonsa: Jumala kulki uhrieläinten välistä, joka tarkoitti, että jos liitontekijä pettää liiton, hänen käy kuin noiden uhrieläinten. Jumala otti Aabrahamia suuremman liiton takaajaksi. Hän otti vastuun kokonaan itselleen liitosta ihmisen kanssa.

Kun teemme avioliittolupauksen, meillä on takaajana Jumalan Sana, joka on paljon enemmän kuin meidän ihmisten tekemät lupaukset, sikäli tietysti jos avioliitto on solmittu Jumalan kasvojen edessä ja hänen Sanaansa vedoten.

Arin ja minun avioliitto alkoi 32 vuotta sitten seurakunnan edessä ja Jumalan sanalla meidät on yhdistetty. Vaikka asumme eri paikoissa, vaikka Ari on vakavasti sairas, me olemme edelleen avioliitossa. Se on minusta hyvä ja siunattu asia.

Moni ihminen on unohtanut Arin olemassaolon ja pitää minua mielettömänä, kun en ole eronnut ja ottanut toista miestä. Niin en totisesti ole tehnyt enkä aio tehdä. Jumala on takaajana Arin ja minun liitossani ja hänessä me elämmme, liikumme ja olemme. Tai emme liiku, mitä Ariin tulee, mutta viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.

Joskus menee vuosikymmeniä ennen kuin Jumalan lupaukset toteutuvat yhden ihmisen kohdalla, mutta hän on sitoutunut ihmisiin, jotka pitävät hänen sanastaan kiinni. Sellaiset ihmiset eivät koskaan tule pettymään eivätkä häpeään joutumaan. Jumala lupaa sen, eikä hän petä koskaan.

Jos Jumala ei olisi armahtanut minua, Herra ties missä olisin. Mutta hän on armahtanut ja armahtaa, josta syystä seison vakaalla kalliopohjalla. En omassa voimassani, jota ei ole, vaan Jumalan voimassa, joka on riittävä:

"Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme,
vahva auttajamme hädässä.
Sen tähden emme pelkää,
vaikka maa järkkkyisi,
vuoret vajoaisivat meren pohjaan,
vaikka sen vedet pauhaisivat ja kuohuisivat,
ja vuoret vapisisivat sen raivosta.

"Virta lähteineen ilahuttaa Jumalan kaupungin,
Korkeimman pyhät asunnot.
Jumala on sen keskellä,
se ei horju,
Jumala auttaa sitä jo aamun koittaessa."
-Ps 46:3,5,6.

Mukavaa loppiaista sinulle, hyvä lukijani. Minä aion mennä kolmelta Sley:n messuun.

jk. Viime aikoina olen tavannut joitakin vanhoja tuttuja ja se on ollut suuri ilo!