16.09.2013 - Vauhti päällä taas!

Pyöräilin aamulla töihin ja mieleeni tuli ajatus "kuin täi tervassa". Ikään kuin jalat eivät olisi liikkuneet kunnolla! Mutta kyllä minä töihin pääsin, ihana aamu olikin.

Olin kaivanut hansikkaat käteeni. Viime tingassa paiskelin naulakosta tavaraa ympäriinsä ja viimein löysin jonkunlaiset, mutta en niitä, joita etsin. Miksi ei ihminen voi katsella illalla valmiiksi työkamppeitaan?

Vastaus: siksi, kun luulee ne löytävänsä sieltä, minne luulee ne laittaneensa. Mutta erehtyy.

Aamu olikin lämmin, melkein kymmenen astetta. Menin kahdeksaksi, pääsin jo kolmelta. Teimme osastokierron, järjestelimme hyllyjä, poistimme kirjoja, jotka olivat menneet vanhaksi tai joita ei ollut lainattu vuosiin.

Lainaajiakin kävi ja joku musiikin kuuntelija ja muuten vaan juttelija. Ruokapaussilla söin eväitä ja luin päivän lehteä.

Tästä lähtien menen Arin luo maanantaisin. Samalla kun olen matkassa muutenkin. Ja hoitajat laittavat Arin tuoliin, laitoimme hänet tänäänkin, kun menin yllättäen.

Ari halusi alakertaan ja ulos, ei parvekkeelle. Vaikka olimme me sielläkin, kun ulkona tuli yhtäkkiä kolea henkäys.

Parvekkeen kukat olivat kuolemaisillaan, hain niille kastelukannullisen vettä. Niiden kastelu ei kai kuulu kenellekään kuten ei yleensäkään kaupungin kukkien kastelu. Ne vaan istutetaan ja vaihdetaan uusiin, kun kuolevat. Kummallista politiikkaa minun mielestäni.

Kuten hotellien edustalla. Monet kukat kesässä. Mutta jos kukkien hoitoa ei ole määrätty kenellekään, kukaan ei sitä liioin tee. Ajan henki on tällainen.

Työpäivä oli siis aivan mukava ja meni nopeasti. Ja Ari oli pirteä ja iloinen, kun olin siellä. Kun väsähdin, siirryimme sisälle ja autoin Arin vuoteeseen hoitajan kanssa.

Sittenkö kotiin? Ehei. Ruokakauppaan ja vanteet kassien painosta soikeina kotiin. Sämpylätaikina nousemaan. Käytin yhden neljästä löytökaljatölkeistäni. Sämpylät yläkuvassa, vielä en ole maistanut.

Joku järkevä ajatuskin minulla oli mielessä, mistä kirjoittaisin, mutta se on hävinnyt aikoja sitten. Näin se työ ja maailma vie. Jos ei pohja ole oikealla perustalla, ei sitä ehdi välttämättä rakentaa väsyneenä työstä ja elämän myllerryksissä.

"Muista Luojaasi nuoruudessa
ennen kuin pahat päivät tulevat,
ne, joista te sanotte:
nämä eivät meitä miellytä!"
-Jossain Sananlaskuissa

Minulle eivät ole "pahat päivät" tulleet työn myötä, päinvastoin. Sairaus ja ikääntyminen sen sijaan ovat niitä, jotka eivät välttämättä edistä hengellisen elämän syntymistä, vaikka silloin luulisi olevan aikaa miettiä. Väsyneenä ja vanhana ei jaksa ajatella kuten nuoruuden ja voiman päivinä. Ei siis pidä jättää tärkeiden asioiden hoitamista liian myöhäisiksi, vaan on hoidettava perustus kuntoon ajoissa.

Menen maistelemaan sämpylöitä, lukemaan Raamattua ja romaania ja sitten nukkumaan.

Kiitos kun olet, arvoisa lukijani!

jk. Nyt muistinkin kadonneen ajatukseni:
Luin ns. onnellisuusprofessorin mietteitä lehdestä. Hän sanoi, että kun ihminen on kiitollinen, hän on usein myös onnellinen, ja ettei onnea pidä sen kummemmin tavoitella, se tulee kyllä kiitollisuuden myötä.

Sekä hänen, että oma vakaumukseni on, että kristillinen elämänkatsomus, usko Jeesukseen tuo rauhan ja siunauksen elämään eikä siitä onneakaan silloin puutu.