27.12.2012 - Se toimii sittenkin!

Arkisia puuhia. Päivällä pakkanen lauhtui lähes nollaan, nyt illalla se kiristyi -11 asteeseen.

Pöytäkone kieltäytyi yhteistyöstä kanssani marraskuulla lopullisesti, sitä ennen kangerrellen sain sen yskimään. Myös tulostin liittyi salaliittoon ja näin sen voima vahvistui. En enää avannut koko vekotinta.

Jyrki istahti jouluna pöytäkoneen ääreen. Hän luuli sen tiltanneen lopullisesti, kunnes havaitsi, että pari piuhaa piti irrottaa ja kiinnittää takaisin. Minähän olin irrotellut kaikki johdot, mitkä näin, mutta noita en ollut huomannut.

Siinä tuoksinassa olin varmaan tönäissyt tulostimen virtalähteen kiinni. Jyrki painoi käynnistysnappulaa, jota minä en muista koskaan nähneenikään - ai, sen voi sulkea ja sammuttaa tuosta!

Koneet siis toimivat jälleen ja kiitän Jyrkiä!

Olen lukenut saamaani Anja Salmelan kirjaa ja löydän sieltä yllättäen itseäni koskevaa tekstiä. Salmela on pienikasvuinen, mutta älykäs Jumalan nainen.

Salmela on syntynyt 1932, enkä ole varma, elääkö hän vielä. Elämäntehtävä aukeni hänelle Israelissa. Hän oli Jad Hasmonan suomalaiskibbutsin perustajajäseniä. Kibbutsi perustettiin 1970-luvulla niiden 8 juutalaisen muistoksi, jotka Suomi luovutti Saksaan.

Tuo urhea nainen saa syviä vammoja, kun ihmiset nauravat hänelle ja loukkaavat sanoilla ja katsein. Koko hänen elämänsä on kovaa taistelua. Olen iloinen tuosta kirjasta, sillä siitä saan minäkin rohkaisua.

Salmela sanoo, että 30 ensimmäistä elinvuottaan hän kantoi syyllisyyttä. Sen jälkeen nousi pintaan pelko; viha ja katkeruus alkoivat nostaa päätään syvyyksistä ja häpeä oli syvä. Hän koki, että hänellä on vain suoritusarvo, ei ihmisarvoa. Jumalan parantava työ etenee, mutta se on hidasta.

Kirjassa on monia lohdullisia ajatuksia. "Lepo ei ole ajanhukkaa, vaan parasta mahdollista ajankäyttöä." s. 128. Kuten minä, myös Anja Suomela kokee jossakin elämänsä vaiheessa, ettei tiedä, kuka on.

Pyhät onneksi loppuivat, ainakin joulun pyhät, jotka ovat kaikkein raskaimpia vuoden juhlista; kaikesta ihanuudesta huolimatta. Tosiasia on, että Ari on vakavasti sairaana ja olen siitä murheissani sisimmässäni. Jouluna ikävä korostuu. En juuri edes muista Arin terveitä päiviä. Oliko niitä todella?

Soitin sairaalaan. Hoitaja kertoi Arin olevan limainen. Huomenna menen käymään siellä.

Eilen vietin päiväni lukien, oli oikein antoisa päivä. Kävin lenkillä Amyn kanssa. Sain iltapäivällä viestin tulla luovuttamaan verta. Meninkin, jopa kahdesti. Ensi kerralla muistin paikan väärin ja palasin kotiin. Uusin voimin lähdin etsimään paikkaa, sillä olinhan ollut siellä ennenkin.

Sentään löysin oikeaan puljuun. Hemoglobiinini oli 148, oikein hyvä siis. Sieti siis luovuttaakin verta. Näin tuttuja reissulla.

Tänään pyykkäsin monta lastia lakanoita, pyyhkeitä ja muita vaatteita. Mankeloin rumpukuivauksen jälkeen. Varoin tukkimasta mankelia ja onnistuinkin siinä.

Imuroin. Laiskotti, soitin välillä Terhille. Aloin laittaa lihaperunoita: veljenpoika oli tulossa käymään tyttöystävänsä kanssa. Nuoret tykkäsivät kovasti Kyyhkytuvastani; "aivan sinun näköisesi koti!" Saattelin nuoret Terhin ja Tatun luo, josta he jatkoivat Petrin luo ja huomenissa Teron ja Karoliinan tykö.

Kävin kolaamassa lumia autoni päältä ja alta, sillä yöllä oli satanut paljon lisää taas. Vaasa on lumisempi kuin Nivala tai Oulu, mikä on harvinaista.

Sain ystävältä tänään vielä yhden joulupaketin, se lämmitti minua villasukkien, rooibos-teen ja muidenkin asioiden osalta.

Kuuntelen jouluradiota, vaikka aaton jälkeen joululaulut eivät enää sykähdytä samoin kuin ennen joulua. Jotain joulukoristeita laitoin jo pois, niitä on minulla liikaa.

Toivotan siunattua loppuvuoden iltaa tänään, arvoisa lukijani!

jk. Kaivoin esiin kirjoittamattoman kirjan. Päätin ruveta kirjoittamaan käsin jotain asioita elämästäni siihen. Viimeksi olin kirjoittanut sitä 19 vuotta sitten. Silloin olin varma, että Ari tuosta pian nousee ja paranee. Onneksi emme tiedä tulevia päiviämme: emme jaksaisi elää tätä päivää!

Mutta tähän asti on Herra auttanut ja hänen armonsa on riittänyt, kiitos Hänelle!