29.10.2011 - Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani!

Kaunis päivä, jonka vietin sisällä

Kurssi kokemuskouluttajaksi on takana. Edessä on näyttökoe kolmen viikon päästä. Paikalla ovat opettajat, kurssikaverit ja kouluttajat, ehkä 20 henkeä korkeintaan. Varttitunti on aikaa kertoa oma tarinansa. Siihen pitää kyllä vähän panostaa.

Menen kertomaan eräällä tavalla oman tarinani sitä edeltävänä päivänä, sillä esittelen kirjaani ja tarinaani naisten joukolle seurakuntasalissa, jossa nautimme yhteisen lounaan. Siellä saattaa olla naisia useampi kymmenen.

Onneksi kelloni herätti aamulla puoli kahdeksalta, sillä Teron piti vartin päästä siitä olla Terhin kyydissä matkalla turnaukseen. Hän pyörähti suihkussakin ennen lähtöään. Minä ehdin heräillä rauhassa ennen kurssille menoani kymmeneksi.

Illalla luimme Nehemian kirjaa Teron kanssa. Iloitsen todella noista yhteisistä lukuhetkistä, ja Tero ehdottaa joskus, että lukisimme vielä yhden luvun. Eilen luimme kolme. Enhän tietysti nauttisi lukemisestamme, jos Tero olisi naama kierossa ja huokaillen sitä tekemässä.

Miten helposti sellaisen vaistoaakaan: vastahakoisuuden! Sen, jos toinen ei tahdo tehdä jotain, tai ei ole kiinnostunut siitä, mikä itselle on tärkeää. Suurin osa viestinnästämmehän on sanatonta. Ilmeet ja eleet kavaltavat meidät, jos ne ovat ristiriidassa sanojemme kanssa.

Tulin kotiin neljältä, kun kurssi loppui. Aioin mennä uimaan, ulkoilu ja kävely olisi tehnyt hyvää. Tunsin itseni kuitenkin lopen uupuneeksi. Oikaisin sohvalle enkä lähtenyt minnekään. Keitin kahvit. Olin itseni kanssa, ja se teki hyvää.

Terhin pelit loppuivat tältä päivältä kuuden maissa, ja kävimme saunassa naisten kesken. Tero pelaa vielä. Terhi lähti syömään pelikavereiden kanssa ennen menoaan anoppilaansa.

Soitin sairaalaan ja lähetin Arille terveisiä. Pyysin hoitajaa katsomaan Arin korvien taakse, sillä eilen ne olivat märät ja sitä vaille, että iho aukeaa. Tunsin itseni typerykseksi pyyntöni takia. Mutta jos iho aukeaa, se on ikävä juttu Arille, ja hoito voi olla pitkällinen.

Omaisena tunnen itseni tyhmäksi sanonpa jotain tai en. Hoitaja voi kokea sanomiseni arvosteluksi, enkä haluaisi sitä. Mutta koska Ari ei voi puhua, en voi olla sanomatta hänen puolestaan asioita, joista olen huolissani. Yritän tosissani kyllä olla takertumatta epäoleellisiin asioihin, mutta olenhan vain ihminen ja epätäydellinen.

Ymmärrän omaisia, jotka eivät jaksa tai halua käydä läheistensä luona sairaalassa. On ikävä huomauttaa mistään, eikä toisaalta voi olla sanomatta joskus jotain. Aina ei jaksa olla ystävällinen ja ottaa kaikkea mahdollista huomioon. Sama on tietysti myös toisin päin. Henkisesti kuluttava kuvio.

Useampi ihminen on kertonut minulle, että aikoi ottaa potilasystävän sairaalasta sen jälkeen, kun omainen kuolee. Mutta kun se sitten tapahtuu, ei pysty enää menemään koko sairaalaan.

Asetin kirjan nuottitelineelle niin, että voin lukea sitä samalla, kun kudon. Vietän iltaani tyytyväisellä mielellä, vaikkakin väsyneenä.

ARMOA JA RAUHAA TEILLE HÄNELTÄ,
JOKA ON
JOKA OLI
JA JOKA ON TULEVA. Ilm 1:4

Hyvää mieltä, sinulle arvoisa lukijani!