23.09.2011 - Jälleen kotona

Sataa, sataa

Pappani oli taannoin sairaalassa. Hoitaja kysyi, mikä onkaan papan nimi. Kun pappa sanoi Kukkola, hoitaja repesi nauramaan, sai suorastaan kohtauksen.

Pappa sitä ihmettelemään. Mitä hauskaa tai kummaa hänen nimessään muka on? No, kun minun nimeni on Kanala, vastasi hoitaja.

Tässä eräs veljeni kertoma juttu. En tiedä, mistä varastosta hän löytää juttunsa, ja kuinka hän muistaa ne kaikki. Mutta hän suoltaa tarinaa jatkuvasti.

Äitiä hän yritti jymäyttää, ja melkein onnistui. Eikös se jäätelöauto tule tänä iltana, hän kyseli äidiltä. Äiti, joka kökötti 55 minuuttia kärsivällisesti pimeässä ja vesisateessa eilisiltana odottaen kyseistä autoa, sanoi, että ei se tänään tule. Ainahan se on tullut perjantaisin, minä ainakin aion mennä tänään hakemaan sieltä jotain, veli jatkoi.

Uskomatonta pitkämielisyyttä ja urheutta äitini kyllä osoitti illalla, sillä jäätelöauto ei jostain syystä tullut ollenkaan. Ei se ollut ehtinyt ohikaan livahtaa, sillä äiti oli ajoissa passissa.

Onneksi pihasauna lämpeni. Minä ehdin käydä siellä ja viipyä pitkään jo sisälläkin, mutta äitiä ei vaan tullut sisälle tien poskesta. Viimein hän tuli ja lähti onneksi saunaan hänkin, että lämpeni. Palattuaan äiti meinasi kuolla nauruun, kun tarjouskupongit ynnä jäätelörahat lojuivat pitkin pöytää. Yhdessä sitä nauroimme. Rahaa säästyi, näin äiti päätteli järkevästi.

Mitä yhteistä on puntarilla ja Raamatulla? Molemmat osoittavat meille oikeaa suuntaa! Tämä on minun oma aforismini, jonka keksin tänään, kuten K.J. oli myös keksinyt omansa.

Totuus puntarilla kirpaisi ja paljasti minulle, että kesän aikana nauttimani makkarat ja pullat eivät ole menneet harakoille. Päin vastoin. Ne ovat kertyneet asianomaisen vyötärölle. Tiesin sen, ja siksi olen karttanut puntaria.

Nyt on asiaan tultava muutos. On noustava puntarille joka viikko tai joka päivä, että totuus pysyisi mielessä silloinkin, kun tekee mieli syödä, vaikka ei ole nälkä. Valitettavasti en ole kovinkaan motivoitunut. Pitää tulla kauhea raivo ennen kuin minua huvittaa laihduttaa.

Raamattuakaan ei jaksa lukea, jos ei halua sitä noudattaa. Silloin touhuaa vaan omiaan. Avaamalla ja lukemalla Sanaa se osoittaa totuuden. Siihen on otettava kantaa. Se osoittaa, että olen syntinen, mutta se johdattaa myös uskomaan Jeesukseen ja Jumalan armoon, joka on Jeesuksessa. Jos ei aio uskoa, ei kannata lukea Raamattua. Mutta suosittelen lukemaan, suosittelen uskomaan. Usko Jeesukseen on elämämme tärkein asia.

Lähdin aamulla kotiin päin kirkonkylän kautta, sillä kävin tapaamassa nuorinta veljeäni hänen työpaikallaan. Ennen kuin velipoika oli tehnyt puhelimessa kaupat loppuun ja myynyt vielä paikalle saapuneelle asiakkaalle jotain ja vastannut muihinkin puheluihin, pääsin minä puheisiin hänen kanssaan.

Nuorin veljeni on alkanut joukkueenjohtajaksi lukioikäisille pojille, jotka pelaavat jalkapalloa. Todella hieno juttu. Vanhemmat olivat pyytäneet veljeäni siihen, vaikka hänellä ei ole sen ikäisiä poikia itsellään. Tyttöjensä joukkueissa hän on toiminut joukkueenjohtajana. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, että siinä joukkueessa ei lintsata eikä kiusata, ja jokainen tietää säännöt, niin pojat kuin vanhemmat. Luotan täysin veljeni kykyyn organisoida hommat.

Itsehän olisin myös ryhtynyt muinoin jopa valmentajaksi vastaavaan puuhaan. Paikalla oli 10 poikien isää ja minä ainoa äiti pelaavan poikani puolesta. Kukaan isä ei halunnut ottaa pestiä, ja onneksi minä älysin pitää suuni kiinni, vaikka vaikeaa se oli. Jalkapallostahan en ymmärtänyt silloin, kuten en nytkään, yhtään mitään.

Tankkasin kirkolla vielä auton ennen kuin pääsin kotimatkalle. Juttua suoltava veljeni soitti, ja luuli minun olevan vähintään Kokkolassa menossa. Kun hän kuuli, että olen etäämmällä kuin lähtiessäni, hän hohotti kauan aikaa. Nauru parantaa ja hoitaa, ja huumori auttaa kestämään myös rankkoja asioita.

Matkalla sovin treffit nuorimman tätini kanssa Kokkolaan kantapaikkaamme. Se on leipomo ison risteyksen poskessa matkani varrella. Joimme kunnon kahvit keskustelun kera, pullaa unohtamatta, ja patongit kainalossa kurvasimme matkaamme. Hän kauppaan ja minä Vaasan suuntaan.

Petri tuli käymään, kun sain hinattua omaisuuteni sisälle. Hän oli matkalla kouluun illaksi. Keitin meille kahvit ja paistoin Anitalta saamaani spagettikurpitsaa. Sekaan heitin savustettua sian sivua ja hyvää oli.

Vein kirjoja postiin tilaajalle, ja hain Saksasta saapuneen uuden kirjaerän samasta paikasta. Samaa kyytiä pyyhälsin Arin luo.

Päätä särki, päätin etten nosta Aria tuoliin. Mutta kun olin hieronut Arin jalat, päänsärkyni alkoi helpottua. Ari halusi nousta ylös, ja hoitajan kanssa nostimme hänet istumaan ja me lähdimme tänne ala-aulaan.

Kuppila on suljettu, tv näyttää olevan auki, vaikka katsoja lähti jo pois. Ari kuuntelee Raamattua, nuokkuu välillä ja vaikuttaa väsyneeltä, mutta muuten hyväkuntoiselta.

Luen vielä päivän lehden ja jossain vaiheessa vien Arin ylös ja lähden kotiin. Mieleni tekisi tehdä omenapiirakkaa, mutta voipa olla, etten tänään jaksa eikä ole järkevääkään.

Siunausta viikonloppuusi, arvoisa lukijani!