22.09.2011 - Nivalassa

Vesisadetta

Tänään Nivala-lehdessä oli lähettämäni juttu ja kuva Pielpajärven erämaakirkosta. Toinen kuva oli Stenrothin kolmen miehen nimikirjoituksista sakastin seinässä. Ne on kirjoitettu tasan 58 vuotta sitten eli vuonna 1953. Itse en ollut syntynytkään silloin. Tuntuu metkalle ajatella asiaa.
Olihan siellä vanhempiakin nimikirjoituksia, mutta Nivala tietysti otti silmääni.

Istun tällä kertaa äitini keinussa. Äiti innostui siivoamaan komeroaan. Lupasin toimittaa omaisuutta kirpputorille, ja osa menee roskiin. Onhan sitä 54 vuoden aikana ehtinyt kertyä.

Moni ystävä kertoo, että on pitkien aikojen työ siivota vanhempien kotia näiden kuoleman jälkeen. Mitään papereita ei uskalla heittää pois tarkistamatta. Sanoin äidille, että olisi helpompi, jos hän itse kävisi läpi tavaroitaan, jos jaksaa.

Itse tein pari vuotta työtä selvitellessäni kaappejani ja laatikoitani ennen muuttoani pienempään kotiin vuosi sitten kesällä. Selvittely puhdisti sisintäni sen lisäksi, että tiesin nyt, mitä minulla on.

Kun selvitin omaisuuteni 50 ensimmäisen vuoden ajalta, sain ikään kuin levon noista vuosista. Nyt voin elää loput mahdolliset vuosikymmeneni vapaana entisestä tietäen, mitä takana on.

Saatamme ajatella, että järjestän laatikkoni, kun ehdin. Samalla kuvittelemme, että elämä kestää ikuisesti täällä maan päällä. Mutta kyllä se on hyvin rajallinen. On hyvä selvittää menneet pois uuden alta.

Henkseleitä kuulemma löytyy. Kaikki isän elämän aikaiset ovat tallella. Ehkä niitä voisi joku vielä käyttää, mitä kyllä epäilen raskaasti. Toiset eivät edes jousta enää yhtään.

Olisiko aika luopua henkseleistä, koska isä ei niitä enää tarvitse hoitopaikassaan, eikä hän ei voi kotiin enää palata. Luopumista, surutyötä, mutta samalla uutta puhkeaa esiin ajan kanssa.

Kova kolina kuuluu seinän takaa. Äiti siellä häärää. On kotoista ja leppoisaa.

Kävin isää katsomassa ja myös setääni, joka on samassa hoitopaikassa tämän viikon. Syötin isää, vaikka hän pisteli itsekin välillä. Syöminen vaan unohtui, eikä hän oikein tiennyt, miten se tapahtuu. Isän tukkaa minun ei tarvinnutkaan leikata, sillä eilen oli parturi käynyt osastolla.

Minulla oli kitara mukanani, ja lauloin monia vanhoja lauluja. Vanhukset kuuntelivat, ja joku lauloi vähän mukanakin. Hyvästelin kaikki ja juttelin hoitajan kanssa tämän hetkisestä tilanteesta ennen pois lähtöäni.

Poikkesin matkalla toisessa vanhusten talossa. Kävin tapaamassa 90-vuotiasta Kerttu-opettajaani, joka lähetti terveisiä kaikille entisille oppilailleen, että hengissä ollaan! Juttelimme ja hän näytti valokuvia sekä virkkauksiaan. Ikkunoissa oli toinen toistaan ihanampia pitsiverhoja. Nyt oli patalappuja syntynyt iso pino. Sain valita itselleni pari, ja sen teinkin, valitsin lempivärisiäni.

Ajelin eilen pitkästä aikaa Reisjärven kautta Nivalaan. Puolimatkassa on uimapaikka pukukoppeineen. Kävin uimassa ja kelluin sen aikaa, että ehdin rukoilla Isä meidän ja Herran siunauksen. Virkistävää!

Veljeni ja hänen vaimonsa ennättivät istua kanssani ruoka- ja kahvipöydässä, sekä tuvan sohvalla hyvän tovin, sillä vettä satoi, pellolle ei ollut asiaa eikä ollut navetta-aika. Maha täynnä lähdin jatkamaan matkaa metsien poikki Silvastinperälle, lapsuudenkotiin. Mutta en mennyt sinne suoraan. Matkalla poikkesin serkkuni Anna-Liinan ja hänen miehensä luo. Vähän piti etsiä, ennen kuin löysin perille.

Luulin, etten ole käynyt serkun luona koskaan hänen mentyään naimisiin, mutta erehdyin. Anna-Liinan vieraskirja paljasti, että olen kirjoittanut nimeni vuonna 1984 heidän kirjoihinsa, ja Ari oli kirjoittanut omansa sekä Jyrkin nimen.

Kun näin Arin kirjoituksen, sisimpäni liikahti. Tuli hyvä, mutta myös kaihoisa mieli. Olen oikein iloinen Arista.

Eilisiltana tapasimme lapsuudenystävien kanssa Anitan kotona. Söimme herkullisia omenapiirakoita jutellessamme. Minä kudoin ja Anita antoi minulle pari vyyhtiä lankoja lisää. Kirjavaa vihreää ja oranssin punaista. Anita saatteli minut koiran kanssa kotiin säkkipimeässä. Silmäni ovat urbanisoituneet. En meinannut nähdä mitään, joten seurasin Anitan vaaleita housuja, jotka häilyivät edessäni hänen väistellessään kuralätäköitä. Lehmänsontaläjiä ei sentään ollut tiettävästi matkallamme. Lapsuudessa se olisi ollut todennäköistä samalla reitillä.

Äiti innostui oikein riehumaan. Imuri laulaa jälleen. Äiti käy välillä varmistamassa, kannattaisiko jokin iänikuinen karvalakki heittää roskikseen, ja rohkaisen häntä parhaani mukaan. Luulen, että henkselit ovat jo mennyttä.

Jalkojen hierontalaite on äidillä käyttämättä. Isä sillä täryytti jalkojaan, sillä ne puutuivat helposti diabeteksen takia. Äidillä puolestaan on suonikohjuja, joten hän ei voi laitetta käyttää.

Minun perintöjalkani tulevat isältä, joten minä voisin liotella jalkojani tärystyskoneella, mutta minulla kuten äidilläkin on vati liottelua varten, ja täryyttelyä en kaipaa. Vähältä piti, ettemme alkaneet väitellä laitteen kohtalosta. Emme alkaneet, minä otan kapistuksen.

Aamulla kävin Pirkon luona aamupuurolla ja kahvilla. Jaoimme asioita pitkästä aikaa ja jätimme rukouksin Jumalalle. Mielessäni olisi vielä eräs kyläpaikka, mutta voi olla, että jos käyn naapurin Ebban sekä veljeni perheessä tänään, niin päivä on jo riittävän täysi. Huomisaamuna lähden kotiin ja Arin luo.

Soitin sairaalaan, ei mitään erityistä kotirintamalla. Lähetin Arille terveisiä, että huomenna olen tulossa.

Voi hyvin, arvoisa lukijani!

jk. Totesimme äidin kanssa, että kaikkea ei voi hävittää. Jos säilyttää ensin sata vuotta jotain kamaa nurkissaan, heittää sitten tarpeettomana pois, niin arvaa, tarvitsisiko sitä huomenna? Aivan varmasti.

Toivon kuitenkin, että henkseleiden kohtalo, ainakin niiden joustamattomien, on jo sinetöity.