04.09.2011 - Pyhäkoulut alkoivat

Aurinkoista, tummia pilviä, syksyhtävää

Päivä sillä mallilla, että istun keinussa Arin luona. Ari kuuntelee Raamattua, joka on tällä kertaa nopeammalla tempolla. Ruoka valuu letkua pitkin Arin vatsalaukkuun.

Eilen minua alkoi nukuttaa ennätysaikaisin. Jo puolilta öin. Nukahdin ja heräsin jo ennen seitsemää. Nousin kirjoittelemaan juttujani.

Pyhäkoulu alkoi Palosaarella. Minua jännitti, sillä paikka oli itselleni uusi, mutta onneksi Hannikselle tuttu. Teimme pelastautumissuunnitelman, ja muitakin valmistuksia alkavalle kaudelle.

Paikalle ei tullut yhtään lasta. Niinpä meillä oli aikaa jutella, rukoilla ja laulaa. Hannis lupasi tulla kaverikseni laulelemaan vanhuksille, mikäli pyhäkoulu ei ota tuulta alleen.

Se, ettei lapsia tullut, oli minulle jonkinlainen vastaus. Nimittäin tämä sunnuntaipyhäkoulu ei ole ehkä oikein minun heiniäni, koska haluan viettää aikaani ja mennä kirkkoon Arin kanssa, jos mahdollista. Jos ei lapsia ole ensi kerrallakaan, niin lopetamme kai päivystämisen, ja siirrymme alueelta muihin hommiin.

Huomisillalla minulla on Metsäkallion pyhäkoulu. Se ei jännitä niinkään, sillä olen pitänyt sitä jo monta vuotta. Lapset ovat tuttuja ainakin osaksi, jos nyt sitten tulevat paikalle. Pidämme alueen ohjaajien kanssa palaverin ennen pyhistä.

Kävin uimassa pyhiksestä palatessani. Vielä tarkenen vartin kellua ja molskia, mutta sen jälkeen olen viluisempi. Ainakin tänään, kun olin autolla liikkeellä. Kävellen tai pyörällä tilanne on eri, sillä liikkuessa veri alkaa kiertää nopeasti ja lämpö palaa elimistöön.

Kotona luin romaanin loppuun, keitin kahvit pulloon ja tulin Arin luo. Menimme heti ulos, ja olimme pari tuntia. Hoitaja auttoi Arin

Metrin päässä meistä lammen rannalla oli mäsäksi poljettuja sieniä, jotka löyhkäsivat herkkään nenääni tuulen leyhyttäessä ilmaa. Ari ei haistanut mitään. En kuitenkaan jaksanut siirtyä penkin kanssa eri paikkaan vaan kestin urhoollisesti.

Yksi sorsapoloinen vain surfailee lammessa. Heitin sille muutaman murusen. Se tuli toistamiseenkin tarkistamaan, olisiko jotain uutta ilmaantunut. Sudenkorennostakin yritin ottaa kuvia, mutta se oli liian nopea. Aina muualla, kun painoin nappia.

Ari rohisee, mutta ei ole kuumeinen. Olen sangen kiitollinen siitä. Hieroin Arin jalat rukoillen, että limat nousisivat keuhkoista pois, ja kyllä sieltä on liisteriä noussutkin.

Eilen hoitajat olivat nostaneet Arin tuoliin ja aulaan, kun Kansanlähetyksen lauluporukka oli käynyt pitämässä hartaushetken. Olin hyvin tyytyväinen, että Ari pääsi istumaan, vaikka minä en ollutkaan paikalla.

Monta vuotta sitten heräsin siihen, että kuulin minulle sanottavan: puhu! Puhuminen onkin minulle helppoa, ainakin tietyistä aiheista. Mutta samalla tulen ahdistetuksi. Eilenkin tunsin itseni oikein tyhmäksi. Puhun väärin, vääriä asioita, väärään aikaan, väärille ihmisille. Jos olisin hiljaa, en puhuisi typeryyksiä.

Sekään ei kuitenkaan ole helppoa. Olen yrittänyt joskus olla hiljaa, vaikka koen, että pitäisi puhua, mutta se vasta surkealta tuntuu. Teinpä niin tai näin, aina tunnen epätäydellisyyteni.

Turha siis märehtiä koko asiaa. On vain jätettävä kaikki Herralle. Jeesus on sovittanut syntini, ja jos teen kuten hyväksi näen, enkä tahallani puhu väärin, rumasti tai muuta sellaista, niin mitäpä muuta voin! Minun on vain suostuttava olemaan tällainen kuin olen.

"Sitä mitä tahdon, minä en tee, ja mitä en tahdo, sitä minä teen." Tuo Roomalaiskirjeen kohta sopinee tähänkin tilanteeseen.

Harva aviomies saanee rohkaisua samasta asiasta kuin Ari. Minä kehun häntä pontevasti, aina kun hän saa yskityksi. Äskenkin sanoin, että tosi hyvin rä'itty. Ja Aria nauratti, ja hän yski lisää, mikä oli tarkoituskin.

Enpä olisi uskonut, että räkimisestäkin tulisin miestäni kehuneeksi. Mutta näin vain on käynyt, ja olen kiitollinen, että tämä on minulle ilo.

Siunausta alkaneeseen viikkoosi, arvoisa lukijani!