16.08.2011 - Lempipuuhastelua

Pilvistä, mutta lämmintä n. 18 astetta, veden lämpötila meressä sama.

Kamppailen alati saman asian kanssa. Kuinka saan itseni kammettua ulos kodista. Sisällä minulle tulee viimeistään puolilta päivin tympeä olo, mutta siitä huolimatta en tahdo aikaantua ulos.

Tänään käppäilin ennen yhtätoista uimaan. Tein pienoisia pullolöytöjä, ja juttelin roskakuskin kanssa. Tai kahdenkin. Hietasaaren eräs iso roskis pursui yli laidan ja löyhkäsi jo kauas. Kuski, jota jututin, haki kyllä roskat parista laatikosta, mutta hänelle ei kuulunut se löyhkispönttö, eikä hän tiennyt, kenelle sen tyhjentäminen on uskottu.

Tartuin hihasta myös oman pihan roskapoikaa. Hän oli yhtä autuaan tietämätön kuin minä ja tuo toinen roskien kärrääjä. Asiahan ei minulle kuulu, mutta toivon, että se kuuluu jollekin.

Koska merivesi oli yhtä lämmintä kuin ilma, olin vedessä kauan. Ensin uin, sitten istuin vedessä portailla. Taas uin, kelluin, istuin portailla, uin ja kelluin. Luin Isä meidän -rukouksen kelluessani ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä armosta, että voin kellua, luonto on ihana, olen tolkuissani ja niin edelleen.

Uimaporukassa tapaan paljon eri ihmisiä ja puheenaiheet ovat usein mukavia. Tänäänkin sattui niin. Eräs rouva osti kirjani pukuhuoneessa ja sehän on minusta tietysti hauskaa.

Teron kanssa luimme Raamattua. Minä löhöilin punaisella sohvalla, Tero toisella. Tero teki ruokaa sillä aikaa, kun olin uimassa. Hän kirjoitti ylös sämpyläreseptin aikeenaan ilmiselvästi leipoa opiskelijaboksin keittiössä.

Kävin ostamassa uudet geelikantalaput lenkkareihini, sillä rakot väijyvät kantapäitäni. Kuukauden päästä singahdan, jos Herra suo, ruskamatkalle, ja kenkäpuoli pitää olla kunnossa.

Keitin kahvit termospulloon ja pyöräilin Arin luo kahden maissa. Läppäri mukana. Kuuntelimme Arin kanssa pari saarnaa netistä, Luther-säätiön sivuilta. Ari nukkui osan aikaa. Sen jälkeen olimme lähes pari tuntia ulkona.

Viktor-laite luki meille Raamattua. Ari nuokkui, minäkin lähes nukahdin mahalleni penkille, sillä olin järjestänyt itselleni löhöpaikan, kuten aina. Tein vähän ristikkoa, virkkasinkin. Ari ei ollut juuri limainen, mistä olen iloinen Arin takia. Ja itsenikin.

Tulimme Arin huoneeseen, kun Ari ei enää jaksanut ja välittänyt olla ulkona. Nyt hän nukkuu puolittain, minä kirjoitan kiikussa. Olen kiitollinen Jumalalle tästä läppäristä, keinutuolista ja tuosta miehestäni. Jälleen hänellä oli hiukan lämpöä, mutta en ota siitä pulttia, kunhan Ari voi muuten hyvin.

Kuuntelemissamme saarnoissa oli uusia asioita, vaikka tekstit olivat tuttuja. Naapurin poika, Typön Ville, puhui Elian, Mooseksen, Jeesuksen sekä opetuslasten kirkastusvuorikokemuksesta.

Mooses puhui exoduksesta, eli paluusta luvattuun maahan. Tässä tapauksessa ei enää Israelin kansan vaan Jeesuksen paluusta. Toivon, että kuuntelet itse opetuksen, sillä en arvaa selittää sitä, kun en muista tarkasti, miten Ville tulkitsi kohdan. Minunkin on kuunneltava se uudestaan.

Toinen saarna oli jonkun Eskon, jonka sukunimeä en muista. Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä. Edellinen on niin lavea, että koko maailma mahtuu sitä kulkemaan, ja sinne toivotetaan tervetulleeksi kaikki. Sen päässä tie muuttuu kaidaksi ja johdattaa kulkijansa helvettiin.

Lavean tien kulkijalle voi tulla mieleen, että elämässä pitäisi tehdä muutos, asiat eivät ole kohdallaan. Hän ajattelee, että huomenna toimin toisin tai en tee enää siten kuin nyt. Hän jatkaa kuitenkin samalla tiellä, eikä muutosta tule. Hän yrittää parannella laveaa tietä.

Ainoa mahdollisuus on kääntyä, palata takaisin, mennä toiselle tielle. On kuljettava portille, joka on Jeesus itse ja mentävä sisään syntien tunnustamisen kautta. Vain siten suunta muuttuu. Laveaa tietä ei voi muuttaa kaidaksi. Sitä kulkee yhtä lailla uskonnollinen ihminen hyvine tekoineen kuin julkijumalaton.

On tehtävä tuhlaajapojan temppu. Palattava lähtöpaikkaan, astuttava uudelle tielle. Entinen ei parantelulla parane.

Kaita tie on yhden ihmisen mentävissä. Jeesus on ovi, hän on tie. Hän on kulkenut edellä, ja jokaisen on mentävä siitä yksin, ilman omia tekoja, hyviä tai pahoja. Kaikki on jätettävä ulkopuolelle. Kaidan tien päässä aukeaa lavea taivas. Sinne minä tahdon Arin kanssa!

Esko-pappi kertoi mielenkiintoisen vertauksen. Kun seisoo Norjan vuonon rannalla, toisella rannalla on kaupunki, ehkäpä vain kilometrin päässä. Päästäkseen sinne täytyy lähteä seuraamaan tietä, kiertää vuono. Tie vie kaupunkiin, vaikka se vie ensin pois päin kaupungista.

Näin on taivaan tiekin. Tie on Jeesus, ja hän johtaa perille kultaiseen kaupunkiin. On luotettava Jeesukseen, tiehen, vaikka sen suunta näyttäisi pois päin kaupungista. Kun kuljemme sitä, olemme lähempänä kaupunkia, vaikka näyttäisi toisin. Eikö ole ihana ajatus! Tuota itse koen usein.

Turvaudun Jumalan lupauksiin. Näyttää enimmäkseen, että vastaukset ovat pelkästään kielteisiä ja johtavat toisaalle siitä, mitä toivon ja odotan. Mutta lopulta Jumala vastaa. Tie vie kohti määränpäätä.

Joosef tulee mieleeni. Hän sai lupaukset, että hänestä tulee veljiensä johtaja. Tie vei kuitenkin orjaksi ja vankilaan. Näytti, että tie vei pois lupauksista. Mutta vastaus lähestyi koko ajan.

Tähän minäkin luotan, yhdessä Arin kanssa. Tie johtaa perille. Mutta vain Jeesus-tie vie taivaaseen.

Onneksi ei ole alkanut sataa. Ajelen kaupan kautta kotiin piakkoin, jahka luen juttuni Arille ja korjailen sen jälkeen, kuten joudun aina tekemään, ja siitä huolimatta virheitä jää.

On saunailta. Huomenna menemme ystävän kanssa torille, jos ei sada, ja Jumala suo. Viikonloppuna vien Teron Tampereelle, samoilla ehdoilla, paitsi että sade ei haittaa. Mustikkaan tekisi myös mieleni vielä.

Aika on paha. Ilman Raamatun sanaa eksymme, jopa valitut eksyvät, sanoo Raamattu.

Minulle tuli juuri pyhäkoululehti. Kansiteksti tuntui hiukan oudolta:
Taivaallisen vanhemman hoidossa, tai jotain muuta vastaavaa. Joka tapauksessa taivaallinen vanhempi nostatti kulmakarvojani. Miksi ei taivaallinen Isä, sillä Isä, Poika ja Pyhä Henki on Pyhä Kolminaisuus, josta Raamattu puhuu.

Seuraavaksi saamme lukea vieläkin pöyristyttävämpiä asioita. Suunta on pimeyteen tässä maailmassa. Mutta ne, jotka Herraan luottavat, katsovat Häneen, eivätkä häpeästä punastu. Ne pysyvät pystyssä, jotka seisovat Korkeimman suojassa, Kaikkivaltiaan varjossa, kuten psalmi 91 opettaa.

Seisokaamme lujina loppuun asti, ja rukoilkaamme toistemme puolesta, ettemme eksy Tieltä, arvoisa lukijani.