Kategoriat: Ajankohtaista

Inkerin parvekkeella

Puolipilvistä, lämmintä

Läppäri polvella keinuttelen Arin luona. Juuri katsoimme videon, jossa pikkuinen Sara hoipertelee pikku jaloillaan ämpäri ja lapio kädessään hiekkalaatikon ympärillä. Hän kävelee jo hienosti, vaikka vielä näyttää siltä, kuin jaloissa olisi puntit. Taito kehittyy koko ajan paremmaksi.

Olenpa onnellinen, sillä Ari on tänään mielestäni paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. On hän tänäänkin limainen, mutta ei yski jatkuvasti. Nyt olemme sisällä, ulkona olimme pari tuntia.

Kävin aamupäivällä uimassa ja vesi oli ihan tyyni. Oli pakko kellua, kun aurinko paistoi ja oli niin ihanaa! Istuin taas rappusilla vedessä, kun olin uinut, ja sen jälkeen vesi vasta lämmintä olikin, kun ruumiinlämpöni aleni.

Toisen reissun tein Punaiselle Ristille, eli kävin luovuttamassa verta pitkästä aikaa. 32. kerta minulle. Hemoglobiinini on ollut parempi kai vain kansakoulussa, sillä se oli nyt 147. Kevättalvinen keuhkokuume esti aiemman verenluovutusyritykseni.

Äskettäinen kirkkoreissu jätti monia ajatuksia ja hämmentyneen mielen. Ihmiselle on mieleen se, että sairaat paranevat ja ihmeitä tapahtuu. Ne ovat kuitenkin kehällisiä asioita sikäli, että niiden tulisi johdattaa ihmisiä tulemaan Kristuksen luokse. Jos niistä tulee itsetarkoitus, ne eivät rakenna.

En halua, että Ari paranee keinolla millä hyvänsä. Jos ja kun hän paranee, sen on tapahduttava Jumalan tahdosta eikä vain sallimuksesta. Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän saisi omakseen koko maailman, mutta kadottaisi sielunsa, sanotaan Raamatussa. Terveyskään ei tuo onnea, jos sydämessä ei ole Jumalan rauhaa ja lepoa. Näemme sen ympärillämme jokainen, kun katselemme terveitä, nuoria, kauniita ihmisiä.

Kristus yksin, kirkkauden toivo. Siinä on uskon ydin. Muiden asioiden, paranemisen, ihmeiden ja muun, on palveltava sitä, että Jeesus tulee rakkaaksi, tärkeäksi, ainoaksi.

Jeesus on ostanut verellään meidät ja maksanut meistä kalliin hinnan.

Jumalanpelko on katoamassa uskovien keskellä, maailmassa sitä ei voikaan olla. Jos ihmeitä ja merkkejä tapahtuu, niiden tulisi olla sellaisia merkkejä, että ihmiset maahan langeten polvistuvat Jumalan eteen tunnustaen: Jeesus Kristus on totisesti tässä paikassa, mutta me emme sitä tienneet.

Uskonelämä ei ole harrastelemista, hauskaa viihdytystä. Se on koko elämä.

Kun rakastan toista ihmistä, haluan, että hän on kokonaan minun ja minä hänen. En halua, että puolisoni jakaa rakkautensa jonkun toisen kanssa.

Jeesuskaan ei halua omistaa ihmistä osittain. Emme voi olla uskossa ehkä-mielellä. Olemme kokonaan hänen, tai emme ollenkaan. Emme voi elää maailmassa ja Jumalan yhteydessä, vaikka moni yrittää sitä. Noin eläen ei saa kummastakaan mitään, vaikka yrittää ottaa parhaat palat molemmista. Käteen ei jää mitään.

Kun kuulen opetusta sairaiden paranemisesta ja parantamisesta, ja että se on merkki siitä, että Jumala on meissä, se ei ole koko totuus. Se on totta, että Jeesus käski opetuslapsiaan menemään ja parantamaan sairaita. Mutta mitä se tarkoittaa tässä hetkessä, Arin kohdalla, Suomen Siionissa?

Jos uskoisin opetuksen, että sairas paranee, kun uskomme sanan kirjaimellisesti ja rukoilemme, minun olisi uskottava, että Arin kanssa olemme eläneet harhassa viimeiset 30 vuotta. Emme usko oikein, tai meissä on syntiä, joka estää paranemisen tai muuten vain Jumala ei rakasta meitä.

Ari on sairastanut vakavasti koko ajan. Hän ei ole parantunut, vaikka paljon on rukoiltu. Joku sanoi kerran, että meidän pitäisi mennä jonnekin ulkomaille, missä rukoiltaisiin, niin että Ari paranee. Kaikenlaista höpöhommaa me yritimmekin alkuaikoina, kun uskomme oli hataraa, emmekä ymmärtäneet asioita.

Onko Jumala vain ulkomailla? Eikö hän ole Vaasassa, tässä sairashuoneessa, missä päivittäin kuunnellaan monta tuntia Raamattua, uskotaan ja pidetään kiinni toivosta?

Jumala on täällä, tässä huoneessa. Ei siinä ole voima, että joku paranee, vaikka voi siinäkin olla, joko Jumalan voima tai sielunvoima. Mutta jos joku jaksaa luottaa Jumalaan, vaikka paranemista ei näy eikä kuulu, vaikka sitä vuosikymmeniä rukoillaan, niin siihen täytyy Jumalan antaa paljon voimaa. Omin voimin ei jaksa odottaa kovin kauan.

Sairaita ja heidän omaisiaan lyödään sillä, että pompitaan innosta sairaiden parantumisen tähden. Ennemmin pitäisi tulla Jumalan pelko: miten Jumala voi antaa tällaisen armon syntiselle ihmiselle, että hän parantaa. Arvelen niin, että Arin kanssa emme voi olla tämän onnellisempia sitten kun Ari on terve. Jumala on tässä kanssamme, ja rukoilen, että emme jatka omin voimin sen jälkeenkään, kun Ari on terve.

Eräällä miehellä oli häijy vaimo. Mies oli uskossa, rukoili ja odotti Jumalaa monta vuotta. Vaimo kuoli, mies joutui rappiolle. Helppo aika ei vahvistanut uskoa, päinvastoin.

Eihän niin tarvitse käydä. Jumala on voimallinen varjelemaan uskossa jokaisen. Mutta huomattavasti vaikeampaa on olla uskossa hyvinä päivinä kuin huonoina. Tämä on minun kokemukseni. Ymmärrän Paavalia, joka sanoi, että hän on mielistynyt vaikeuksiin, ahdinkoihin ja muihin kamaluuksiin.

Minä en ole mielistynyt ongelmiin ja elämän raskauteen. Mutta olen kokenut, että tällaisen elämäni keskellä olen onnellinen ja tyytyväinen.

Ari yskii, lopetan. Siunausta sinulle, arvoisa lukijani!