25.07.2011 - Älköön teidän sydämenne olko murheellinen!

Sää on mikä on. Ei sada kuitenkaan. Ainakaan paljon.

En ole pitkään aikaan kyennyt itkemään. Joskus olisin saanut tiristetyksi itsesäälin kyyneleitä, mutta olen jättänyt ne omaan arvoonsa. Tänään helpotti, kun viimein itku pursui minusta.

Soitin puolen yön maissa sairaalaan. Tuttu, suloinen hoitaja vastasi ja kertoi onnellisena: "Paulaa - Ari fiber thööttiseven! Sliip welll!" Niinpä nukahdin ja heräsin puoli yhdeksältä. Tein taikinan nousemaan, lähdin kauppaan.

Kaupassa yhtäkkiä alkoi nousta pala kurkkuuni. Kiertelin ympäriinsä edes takaisin, enkä meinannut löytää, mitä tarvitsen. Unohdin, mitä aioin ottaa, palasin jälleen. Kassalle mennessäni melkein jo itkin, mutta vasta ulkona kyyneleet tursusivat silmistäni. Kävelin pyörän kanssa kotiin ja itkin välittämättä ulkomaailmasta mitään. Ei niin tuntunut oleelliselta sekään, jos auto karauttaisi päälleni, vaikka en sitä toivonut. En vain jaksanut välittää.

Olin vähän shokissa eilisestä. Minun piti osata sanoa Arin luona, pyydetäänkö lääkäri paikalle vai ei. Osasin päättää, että ei, ja kaikki meni parhaalla mahdollisella tavalla. Sittenkin se oli aika iso mälli nieltäväksi koko eilisilta.

Itkin myös sitä, että lääkärien mielestä minun pitäisi tottua Arin sairastamiseen ja kuoleman rajalla koikkumiseen ja mennä leipää tienaamaan jonnekin töihin. Kuka voisi minua ymmärtää, Jumalako ainostaan?

Eilisillan tapainen juttu on kuin matka jonnekin kauas. Sieltä ei pääse maan pinnalle ihan heti. Tuntuu loukkaavalta, kun ihmiset eivät ymmärrä, vaikka itsekään en ymmärrä toisia vastaavassa tilanteessa olevia.

Typeryyksissäni kyselin juuri leskeksi jääneeltä ystävältäni jotain hukassa olevaa johtoani, aivan niin kuin sellainen tuntuisi mitenkään tärkeältä ihmisestä, joka on menettänyt juuri puolisonsa. Sitä paitsi itse olin pistänyt johdon omaan koriini kotona.

Tietysti jokaisen pitää palata maan pinnalle surustaan ja menetyksistään jossain vaiheessa, mutta ymmärrystä ja aikaa tarvitaan. Surun ohittaminen loukkaa ja saa ihmisen tuntemaan yksinäisyyttä ja vierautta muiden keskellä.

Menin Arin luo aamupäivällä, Tero jäi paistamaan sämpylät. Ari voi hyvin, ei lämpöä. Lääkäri kävi kuuntelemassa keuhkot, jotain rohinaa kuului. Antibiootti aloitettiin. Verikoe näytti tulehdusta. Limaa nousee.

Lähdin kotiin ja menen uimaan kohta puoliin. Illalla Terhi ja Tatu tulevat, mikä on mukavaa. Jyrkin perhe puolestaan pistäytyi Arin luona, kun olin siellä. He lähtivät kohti Espoota. Sara viisoi Aria ja sanoi "paappa". Kun luimme yhdessä Herran siunauksen koko porukka, Sara näytti hyvin tyytyväiseltä.

Päivä jatkukoon Herran armosta. Muistakaamme erästä perheenäitiä, jolla on todettu pahanlaatuinen aivokasvain. Lapset ovat pieniä, lääkärit miettivät leikatako vai aloittaa sytostaattihoidot. Jumala heille viisautta antakoon!

Hyvää päivää sinulle, arvoisa lukijani! Seuraavassa puhuttevaa tekstiä, 1. Pietarin 4. luvusta:

12. Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa,
13. vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.
14. Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne.
15. Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sentähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin;
16. mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimensä tähden Jumalaa.
17. Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?
18. Ja "jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?"
19. Sentähden, uskokoot myös ne, jotka Jumalan tahdon mukaan kärsivät, sielunsa uskolliselle Luojalle, tehden sitä, mikä hyvää on.